"Kuinka niin! Sydämessänihän sen tunnen."
"Luulet että sielusi rauhattomuus ja masentava syyllisyydentunto sydämessäsi todistavat sinut Jumalasta erotetuksi. Ja asianlaita on kuitenkin ihan toisin. Jumala sen juuri vaikuttaa, ett'et synnissä löydä rauhaa."
Kustaa Aadolf vaikeni.
Olisiko todella niin? Silloin olisi hänelläkin vielä toivoa. Ei, ei! Jumalan armollakin oli rajansa, ja sen rajan yli oli hän astunut. Ja Riiselle hän sitte puheli tästä ja ilmoitti lähemmin syytkin, mitkä olivat saattaneet hänen täten ajattelemaan. "Jos me teemme syntiä ja pyydämme anteeksi uudelleen langetaksemme, niin käytämme kevytmielisesti Jumalan armoa", sanoi hän.
"Ja siis armon väärinkäyttämisen pelosta olet armon hylännyt."
"Mitä hyötyä meillä on rikkaruohon poikki leikkaamisesta, jos sallimme juuren jäädä maahan?" kysyi Kustaa Aadolf.
"Oikeassa olet, siitä ei ole mitään hyötyä. Juuri on kitkettävä maan syvyydestä, sinun tulee muuttaa mielesi ja kääntyä synnistä pyhyyteen. Mutta sitä et voi omasta voimastasi tehdä."
"En, sen tiedän."
"Mutta Jumala sen voi tehdä", sanoi Sven Riise.
"Miksi Hän ei sitten sitä tee?"