Loppusyksystä alkoi hän Elisan mielestä käydä heikomman näköiseksi. Elisan kehoittaessa häntä ylenmääräisiä rasituksia välttämään, hymyili hän vaan kaikille varoituksille. Ja paljon vilkkaammaksi ja iloisemmaksi entistänsä oli hän tullut. Elpynyt toivo oli sen aikaansaanut.
"Sinäkö, Riise, yöllä niin pahasti yskit?" kysyi majuri eräänä päivänä.
"Häiritsinkö setää? Sepä ikävää! En luullut sen kuuluvan sedän makuuhuoneeseen, kun on niin monta huonetta välissä."
"Minua ei se haitannut, pistin pumpulia korviini. Mutta sinun tulee hoitaa itseäsi."
"Yskä johtui pienestä satunnaisesta kylmettymisestä. Ensi yönä lupaan olla hiljaisemmin."
"Sinun tulee nauttia yskärohtoja ja pysyä huoneessasi", määräsi majuri.
Ja maisteri totteli; nautti yskärohtoja ja pysyi huoneessaan, mutta satunnainen kylmettyminen, se vaan ei ottanut hellittääkseen, se alkoi voimia hivutella. Joka taholta kehoitettiin häntä menemään kaupunkiin, muutaman etevän rintatautisten lääkärin puheille. Kukaan ei uskonut todellista vaaraa olevan käsillä, Riise itse kaikkein vähemmän. Vihdoin taipui hän lähtemään, sillä ei vähäpätöistäkään vammaa saa kehnosti hoitaa, arveli hän. Ja niin lähti hän eräänä aamuna.
Seuraavan päivän puolitienoissa hän palasi. Kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen saadakseen kuulla, mitä lääkäri oli sanonut. Riise näytteli saamiansa rohtoja ja luetteli muutamia hoito-ohjeita, joita lääkäri oli määrännyt hänelle.
"Siis se ei ollutkaan vaarallista?" kysyi Elisa keventynein mielin, vaikk'ei hän alusta pitäenkään ollut pahinta pelännyt.
Sven Riise kääntyi samassa majurin puoleen, jott'ei tullut Elisalle vastanneeksi. Siihen ei Elisa sen enempää huomiota pannut, sillä olihan vastaus tavallaan jo saatu, arveli hän. Olihan maisteri niin tyyni, ihan entisellään. Kenties hieman kalpeampi, mutta sen saattoi matkan jälkeinen väsymyskin vaikuttaa.