Päivällisen syötyään meni majuri tapansa mukaan omaan huoneeseensa savuja vetelemään ja senjälkeen hiukan nukahtamaan. Tänään Sven Riise seurasi häntä sinne, pyytäen saada puhella hänen kanssaan. Majuri hermostui:
"Eihän sinulla liene ikäviä kerrottavia?" sanoi hän äänellä, joka ilmaisi, että siinä tapauksessa olisi parasta olla puhumatta.
"No, eipä juuri — — —", vastasi Riise, koettaen hymyillä. Hänellä oli nähtävästi vaikeata käydä asiaansa suoraan käsiksi.
"Ei se varsin ikävää ole", jatkoi hän viivytellen. "Ja asia koskee yksin minua. — Minun — — pitää lähteä Hirvenhovista pois." —
"Vielä vai", virkkoi majuri, jonka mieli alkoi kuohua. Hän ei suvainnut, että tapausten tasaista kulkua häirittiin. "Ei ole minulla aikaa kanteitten kuulemiseen nyt. Jos tenavat ovat tottelemattomia, niin anna heille selkäsauna, mutta minua älä vaivaa."
"Ei minulla ole mitään kantelemista", sanoi maisteri ja päätti parhaaksi käydä heti asiaansa, koska aikaa muka niin niukalta oli. "En voi täällä enää tointani täyttää, sillä minulla on täysin kehittynyt keuhkotauti."
"Mitä? Keuhkotautiko? Se on mahdotonta."
"Niin sanoi lääkäri minut tarkalleen tutkittuaan. Sitä ei voi epäilläkään", vastasi Riise.
"Ja sellaista ilmoitat minulle noin suoraa päätä. Mies, etkö ymmärrä, että ikäviä kuulumisia pitää lausua varovaisesti?"
Majuri pelkäsi ylen paljon mielenliikutuksia ja ajatteli nytkin ensi sijassa, miten voisi varjella omaa sisuansa yli äyräitten kuohumasta. Mutta nähdessään nuoren miehen vaikeasta taudistaan huolimatta niin tyynenä, heltyi hänen sydämensä. Hän koki lohduttaa sekä itseänsä että sairasta sillä, etteivät ne aina paikkaansa pidä ne tohtorin taudinmääräykset. Kuljeskellen edestakaisin lattialla luetteli hän toisen tapauksen toisensa perästä, missä lääkärit olivat erehtyneet. Ja erehtynyt se tietysti tämäkin oli. Keuhkotautia Hirvenhovissa; sen mielettömämpää ei oltu ilmo ikänä kuultu. Olihan Hirvenhovin ilmanala terveellisyydestänsä maankuulua.