Näin jutellen onnistui majurille ainakin itsensä puolesta päästä siihen vakaumukseen, että hän se perältäkin asian oikean laidan tiesi. Vastaväitteitä hän ei kärsinyt, eikä nytkään suonut maisterille suunvuoroakaan. Hirvenhovista lähteminen ei näin ollen saisi tulla kysymykseenkään. Ja jos asia todella olisi, kuten tohtori kuvitteli, niin pitäisi Riisen sitä suuremmalla syyllä jäädä. Laitettaisiko Hirvenhovista sairas mies matkaansa? Ei ikinä!
"Eihän sinulla sitäpaitsi ole mihin mennäkään. Ei kotia eikä perhettä. Minnekkä sitten täältä lähtisit?" kysyi hän, tosin sydämellisesti, vaikk'ei juuri hienotunteisesti.
"Menisin johonkin sairaalaan."
"Sairaalaan? Olisiko siellä parempi ollaksesi kuin Hirvenhovissa? Ei, tänne jäät, poikani, ja täällä paranet; sen saat vielä varmasti nähdä."
"Lääkäri arveli, ett'en eläisi yli talven", lisäsi Riise.
Majuria kauhistutti ajatus, että hänen talossaan joku kuolisi. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt kenenkään kuolevan ja piti erityisenä Jumalan sallimuksena sen, että hänen vaimonsa oli sairastunut hänen poissa ollessaan ja kuollut ennenkuin hän ennätti saapua kotiin. Jos hän silloin olisi ollut kotosalla, niin ei olisi hän varmaankaan vainajasta eloon jäänyt, niin arveli hän; mutta nyt oli Jumala sentään säästänyt hänet elämään lastensa hyväksi, jott'eivät he ihan orvoiksi jääneet.
Sven Riisen kertomus, kuten sanoimme, vaan lisäsi majurin kuoleman kauhua, ja samalla myös hänen haluansa selityksillään haihduttaa kaikki huolenaiheet. Lapsen lailla peitti hän käsillä silmänsä, luullen sillä välttävänsä vaaran.
Sven Riiseä kadutti, että oli kääntynyt majurin puoleen, sillä tämä ei ottanut ymmärtääkseen häntä. Mutta kenelle puhua? Pois täytyi hänen päästä, eikä salaa osannut lähteä. Hän oli päättänyt uskoutua yksin majurille, sillä ilmaisemalla asian suoraa päätä kaikille, olisi hän saattanut koko talon säikäyksiin. Jos vaan majuri olisi ottanut järkisyitä kuullakseen, olisi kaikki hyvin. Silloin olisi eroaminen saattanut tapahtua kaikessa hiljaisuudessa, vähitellen.
Allapäin palasi Sven Riise vihdoin majurin huoneesta. Majuri oli vielä viimeiseksi sydämellisesti syleillyt häntä vakuuttaen, että hän, Sven Riise, tästä lähtien olisi hänen oma rakas poikansa, jota keuhkotaudista huolimattakaan, ei milloinkaan laskettaisi Hirvenhovista lähtemään. Se teki hyvää ja lämmitti mieltä, mutta vaikutti samalla masentavasti. Sydän siitä heltyi, mutta samalla myös vaikeudet lisääntyivät.
Sekä Kristian että Kustaa Aadolf olivat poissa, siis olisi Elisa ainoa, jolle hän voisi asiansa esittää, kun majuri kerran oli osottaunut mahdottomaksi. Elisa on älykäs, hän ainakin hänet käsittäisi; mutta maisteri aristeli kuitenkin vielä, sillä hän pelkäsi tyyneytensä pettävän. Ainakaan ei ollut välttämätöntä puhua vielä tänään. Hän meni huoneeseensa ja asettui istumaan mukavaan lepotuoliin, jonka joku hänen poissa ollessaan oli sinne kuljettanut.