Tämäkö oli sama huone, missä hän äsken oli niin toivehikkaasti tulevaisuus-suunnitelmiaan rakennellut? Se tulevaisuus ei koskaan koittaisi, sen käsitti hän nyt. Kuolema häntä sen sijaan odotti. Mutta ei lähestynyt kuolema häntä kauhistuksen kuninkaana, joskin hän arastellen pelkäsi sen tuottamia ruumiillisia tuskia.
"Jumalani, Sinä olet minua kutsunut. Minä tulen", kuiskasi hän hiljaa, sulki silmänsä ja painoi päänsä tuolin selkämään.
Hän oli niin väsynyt, mutta samalla niin levollinen sydämessään: Isän käsivarsillahan hän lepäsi. Tällä hetkellä heitti hän jäähyväiset maailmalle kääntäen katseensa kokonaan iäisyyttä kohden. Jo irtausivat kaikki siteet, mitkä olivat hänet elämään kiinnittäneet. Lujat ne milloinkaan eivät olleet, paljoa kiinteimmillä siteillä oli hän kaiken elinaikansa ollut katoamattomiin yhdistyneenä.
Vielä muutamia kuukausia, kenties vaan viikkoja, — ja hän saisi astua
Vapahtajansa eteen, kasvoista kasvoihin katselemaan taivaallista
Kuningastaan. Autuaallinen riemu valtasi vapisuttaen hänet. Äkkiä avasi
hän silmänsä, näytti ikäänkuin jotakin etsivän.
"Jesus Kristus, auta että minä silloin sinussa löydettäisiin!"
Voimakkaana, toivon elähyttämänä nousi hänen sydämestään tämä rukous. Hän tunsi jo ikäänkuin lopullisen voiton esimakua, ja siitä sai sielu voimia viimeisten kovien kamppausten kestämiseen.
Syys-illan hämy heittäysi huoneeseen, sakeni mustaksi ensin loukoissa, josta se sitte vähitellen leveni kietoen helmaansa kaikki huoneen esineet.
Ovelle koputettuaan astui Torvald sisään.
"Tässä on kirje. Onko maisteri täällä?"
"On."