Miellyttävän kodikas oli näky, joka häntä siellä kohtasi. Hauskasti räiskyi lämmittävä takkavalkea, pöytälamppu punaisella varjostimella verhottuna levitteli lempeätä rusohohdettaan huoneeseen, jossa perhe oli koossa houkuttelevan kahvitarjottimen ympärillä.
Unennäöltä tuntui Sven Riisestä, että hänen niin pian pitäisi jättää tämä herttainen pikkumaailma, jossa ei mikään näyttänyt lähtöön kiiruhtavan. Näitä ajatellen asettui Sven Riise paikalle, joka piirissä oli hänelle varattu.
Majuri maisteli kahvikupistansa ja asetteli "diplomaattia". Erinomaisen hyvällä tuulella hän oli, eikä sanallakaan viitannut äskeiseen keskusteluun. Nyökäytti vaan rohkaisemisen merkiksi maisterille päätään ja lausui hyvillään: "Varsin pirteältäpä nyt näytät, lääke näkyy vallan oivallisesti vaikuttaneen." Siitä saattoi huomata, että hän yhä vieläkin piti lääkärin lausuntoa tyhjänä hälyytyksenä.
Olisi Riise itsekin ollut halukas uskomaan samaa, mutta seuraavana aamuna kuumeentapaisesta horros-unesta herättyään, hänelle selvenemistään selveni lääkärin lausunnon todenperäisyys. Siihen oli uskottava ja sen mukaan toimittava. Hän ei saattanut antaa asiain kauvemmin olla nykyisellä kannallaan.
Opetustointaan hoiti hän kyllä sinäkin päivänä, mutta entistään enemmän se häntä rasitti. Saatuaan äkkiarvaamatta tiedon tautinsa oikeasta laadusta, oli hänen tilansa nähtävästi huonontunut. Menetettyään parantumisen toivon oli hän menettänyt kaikki voimansakin. Tahdon voima, se yksin vielä häntä pystyssä piti.
Puolipäivän jälkeen hämyn rinnassa lähti hän Elisaa tapaamaan ja pyytämään häntä kahdenkeskisille puheille.
Hän saavutti hänet portaissa ja kysyi, saisiko häntä viivytellä muutamaksi minuutiksi.
"Muutamaksi tunniksi vaikka", vastasi Elisa iloisesti. "Minulla ei ole mitään erinomaisempaa tehtävää ennen kahvia."
He menivät arkihuoneeseen. Elisa asettui ikkunan ääreen istumaan. Hänen miellyttävän kaunis olentonsa kuvastui selvin ääripiirtein haipuvan päivän himmeän valon taustalle. Silmät ne loistivat kuin tähdet iltahämärässä.
"Mitä Kustaa Aadolf kirjoittaa?" kysyi hän. Riise kertoi yhtä ja toista kirjeestä. Vaikeata oli mennä omaan asiaansa, mutta nyt sen kumminkin piti tapahtua; parempi siis, kuta pikemmin.