"Hyvä! Saanko siihen luottaa?"
"Tottahan toki."
"Voisiko hän mennä niin pian kuin suinkin?"
"Tuossa tuokiossa", vastasi vouti ja lähti edelleen kulkemaan niin vitkaan, ett'ei Elisalla ollut toivoakaan lupauksen pikaisesta täyttymisestä.
Heti Elisan kotiin tultua kokoontuivat perheen jäsenet aamiaiselle.
Majuri Spitzenholdt oli komean näköinen mies, vaikka hiukset ja parta jo olivat hopealla sirotettuja. Tuuheat kulmakarvat ja suuri nenä loivat hänen kasvoihinsa muutaman ankaran piirteen, joka jyrkästi erosi hänen muotonsa muuten suopeasta sävystä. Majuri oli aina hyvällä tuulella, milloin ei vaan kukaan häntä suututtanut. Kaiho- ja raskasmielisyys oli hänen luonteelleen vallan vierasta. Virastaan eronneena eleli hän nyt Hirvenhovin tilalla ja oli yleensä tunnettu lystikkäänä originalina.
Aamiaiskellon soitua hän nyt astui saliin, itseensä ja koko maailmaan tyytyväisenä. Leikillään teki hän Elisalle mitä siroimman kumarruksensa ja kysyi, miten Hirvenhovin kuningatar suvaitsi voida.
Elisa irroitti hiljaa kätensä. Häntä kiusasi se, ettei isä vieraan läsnäollessakaan ymmärtänyt ottaa arvostaan vaarin. Hänen vieressään seisoi näet nuori maisteri Sven Riise, joka muutamia päiviä sitten oli tullut Hirvenhoviin opettajaksi majurin nuorimmille, neljän- ja kahdentoista vuotiaille lapsille, Irenelle ja Torvaldille.
Vähääkään välittämättä tyttärensä äänettömästä paheksimisesta kääntyi majuri maisterin puoleen ja puhutteli häntä yhä samalla rakastettavalla tavalla:
"Tyttäreni on vähän ankarantapainen", sanoi hän osoittaen Elisaa, "hän pitää meidät kaikki pelon ja vapistuksen vallassa, olemalla nimittäin itse hyvä kuin enkeli."