Epäsointu hänen olennossaan oli kasvanut hitaasti, mutta varmasti ja oli nyt joutunut siihen kohtaan, jolloin käänne oli välttämätön. Kevätlukukaudella hänelle oli selvinnyt, että hänen oli mahdoton ruveta papiksi. Hänen piti sanoa se isälle, mitä pikemmin sen parempi.
Mutta viikko viikon jälkeen vieri hänen voimatta sitä sanoa.
Eräänä päivänä keskikesällä hän oli isän kanssa soutanut Billingen järven yli toiselle rannalle, missä Sander perkasi uutta peltoa. Se oli pieni metsänaukeama. Siinä ei ollut puita, mutta maa oli kivistä.
Isä ja poika tekivät työtä otsansa hiessä väännellen rautakangella kiviä maasta. Se oli työtä, joka sopi heille, ja heidän luonteensa saivat vaikutteita siitä, niin että he tunsivat itsensä tyytyväisiksi. Tilaisuus oli Erikille mitä suotuisin tuoda vaikea asiansa esille. Mutta he olivat tehneet työtä ääneti ja ahkerasti pari tuntia, hänen sanomatta mitään.
Erikin oli onnistunut juuri irroittaa suuri kivi ja hän seisoi nyt, pyyhkien hikeä otsaltaan ja katsellen alas työhönsä. Suurin osa kiveä oli ollut maan sisässä ja sen jättämä aukko oli ikäänkuin pieni hauta. Lukemattomia pikku eläimiä, joilla oli ollut suojansa sen alla, vilisi kiveen takertuneessa mullassa tai piiloutui nopeasti maan sisään.
— Siinä sinä otit kelpo otteen, sanoi Sander hyväksyvästi.
— Käyhän se hyvin tällaisten kivien parissa, joihin voi panna voimansa, vastasi Erik miettivästi.
Hänen äänessään oli jotakin, joka saattoi isän katsomaan tutkivasti häneen.
— Tuntuu niinkuin sinä ajattelisit joitakin toisenlaisia kiviä?
— Ajattelen vuoria, joita täytyy siirtää uskon avulla, sanoi Erik hitaasti, ja kun ei ole mitään uskoa…