Lucia nosti leukaansa ja nousi ylös.
— Nyt te käytte tunkeilevaksi.
Allankin hypähti ylös, notkeana ja joustavana ja seisoi supisuorana Lucian vieressä. Tämä tunsi hänen personallisuutensa ikäänkuin magneettisena voimana.
— Olen tutkinut teitä — tunkeilevammin kuin luulettekaan, selitti hän, olematta milläänkään Lucian nuhteista. Mutta sitä te varmastikaan ette ole tehnyt minun suhteeni, sillä silloin ette syyttäisi minua vakavuuden puutteesta.
Lucia ei osannut selvittää itselleen, oliko Allan loukkaantunut, tekikö hän pilaa vai tarkoittiko hän totta — ja siinä tapauksessa hän tarkoitti paljon. Hän tunsi yht'äkkiä, että tämä miellyttävä nuori mies herttaisen, iloisen olentonsa pohjalla tarkkanäköisenä ja lannistamattomana oli hyvin vaarallinen. Omasta puolestaan hän ei pelännyt, sillä hän oli kerta kaikkiaan poltettu, tuli ei purrut häntä enää. Mutta hän pelkäsi muitten puolesta, joita hänen päähänsä pisti tutkia.
Lucia oli kävellyt pari askelta ikäänkuin paetakseen Allania, mutta pysähtyi yht'äkkiä ja katsoi häneen. Allan oli seurannut jäljessä ja pysähtyi myös ojentautuen huomio-asentoon, ikäänkuin olisi odottanut käskyjä. Mutta Lucia aavisti, että tuon kunnioittavan asennon takana oli hänessä jotakin, joka hymyili.
— On totta, etten ole vaivautunut tutkimaan teitä, sanoi Lucia ylpeyden sekaisella hyväntahtoisuudella. Mutta minulla on kuitenkin tunne siitä, mikä te olette.
Hän viivähti ikäänkuin kahden vaiheilla pitäisikö hänen jatkaa vai eikö. Mutta jokin, mikä lie ollutkin, pakotti hänet jatkamaan. Ehkä se oli Allan, vaikka hän ei sanonut sanaakaan, seisoi vain odottaen.
— Teillä on voima, joka itsessään ei ole paha eikä hyvä, mutta tulee jommaksikummaksi riippuen siitä, miten sitä käytetään. Oletteko tietoinen siitä?
Allan hymyili hiukan, ja hänen päänsä näytti kohoavan.