— Olen ylpeä siitä, että te olette tuntenut sen voiman, sanoi hän matalalla äänellä.
Hän seisoi Lucian edessä ikäänkuin voiton herrana, mutta hänen katseessaan oli ilmeistä kunnioitusta.
Lucia punastui vasten tahtoaan, mutta katsoi häntä kuitenkin tyynesti silmiin.
— Minua te ette kosketa sillä voimalla, vaikka tunnen sen. Ajattelen muita — ja teitä itseänne, ja tahdon varoittaa teitä käyttämästä sitä väärin, sanoi hän.
Samassa hän kääntyi ympäri, sillä Anna tuli heidän luokseen lämpimänä ja virkeänä juuri lopetetun piirileikin jälkeen.
— Aioimme leikkiä "leskisillä". Ettekö halua tulla mukaan? kysyi hän tiedottoman pyytävällä äänellä ja katsoi ujosti, mutta huomattavan lämpimästi vuorotellen näihin molempiin, jotka kumpikin olivat hänen ihastuksensa esineitä.
— Haluamme kyllä, vastasi Allan heti tavallisella! hilpeällä äänellään. Juokse sinä, niin minä otan kiinni!
Hän sanoi sen Annalle, mutta heitti pikaisen, hieman uhmaavan, hieman ärsyttävän katseen Luciaan ikäänkuin kysyäkseen, pelkäsikö tämä nyt hänen voivan käyttää valtaansa väärin. Ja Lucian katse vastasi hänelle yhtä pikaisesti ja selvästi.
Tämä oli toinen varoitus, jonka hän tänä kesänä sai Annan tähden.
Mutta hän ei välittänyt siitä enempää kuin edellisestäkään. Joka tahtoi, saattoi toki nähdä, että hän teki pienokaiselle enemmän hyvää kuin pahaa. Hänhän kukoisti ja puhkesi kukkaan kuin nuppu auringonpaisteessa ja vedessä. Allanista oli mieluista nähdä sitä, mutta suurin tyydytys hänellä oli siitä tietoisuudesta, että Lucia huomasi sen ja näki hänen voimansa.