26.
Syksy tuli lyhyine, kauniine päivineen ja pitkine, pimeine iltoineen. Eivät vain ainoastaan Erik, Allan ja Uno olleet matkustaneet, vaan Brita ja Irenekin. Ensimmäisenä vapaana hetkenä Anna meni muistolehtoon ja pystytti muistokiven yksinäisyydellensä. Mutta hän lauloi sitä tehdessään, ja hänen nuorilla kasvoillaan oli onnellisen unelman hohtoa. Tosin hän kaipasi heitä kaikkia, mutta tulisivathan he taasen jouluna eikä siihen ollut kuin muutamia kuukausia. Nämä kuukaudet olivat, rakentuen kesän onnellisille muistoille, hänen mielessään täynnä työtä ja iloista odotusta.
Tähän asti ei Annasta ollut ollut lainkaan vaikeaa pitää syntymäpäivälupaustaan aina iloisena olemisesta. Mennyt kesä oli hänellä muistossa ikäänkuin yksi ainoa valoisa päivä, ja sydämessään hän kiitti Jumalaa siitä. Tosin oli hänen joskus vallannut selittämätön surumielisyys, mutta siinäkin oli ollut enemmän nautintoa kuin tuskaa. Toisinaan oli sattunut, että häneen oli ikäänkuin pistänyt, kun Allan oli leikkinyt ja hassutellut muiden kanssa ja näyttänyt unohtavan hänet. Mutta se oli ollut ohimenevää. Allanin oli tarvinnut vain katsoa häneen hymyilevine silmineen tai sanoa hänelle jotakin pirteään tapaansa, niin Anna oli heti tullut iloiseksi jälleen.
Oli vielä muuan seikka, joka teki Annan onnelliseksi. Lucia-täti oli ollut niin erikoisen herttainen häntä kohtaan, ja nyt syksyllä Anna tunsi ikäänkuin suhde olisi kehittymässä todelliseksi ystävyydeksi. Hän tunsi suloista kaihoa saada uskoa salaisuutensa Lucia-tädille, mutta ujous ehkäisi häntä. Sitäpaitsi hän tuskin vielä oli tunnustanut itselleenkään sitä, mikä hänellä oli uskottavana.
Anna ja Gerda olivat keväällä lopettaneet koulukurssin ja opiskelivat nyt vain kieliä ja musiikkia Lucian johdolla.
Anna nautti erikoisesti musiikkitunneista, sillä silloin hän oli yksin Lucia-tädin kanssa pianonurkkauksessa Borgin suuressa salissa. Puoli tuntia hän soitti, toinen puoli omistettiin laululle.
— Sinun makusi on muuttunut viime aikoina. Ennen halusit laulaa vain hengellisiä lauluja, sanoi Lucia eräänä päivänä, kun Anna oli harjoitellut iloista kevätlaulua.
— On yksipuolista laulaa vain yhtä lajia, vastasi Anna näyttäen ikäänkuin haluavan lisätä jotakin, mutta ei uskaltanut tuoda sitä kuitenkaan esille.
— Mitenkä olet tullut siitä selville? kysyi Lucia auttaakseen häntä eteenpäin.
— Allan on sanonut. Hän pitää iloisista lauluista.