Lucia oli tuokion vaiti.
— Laulatko hänelle joskus?
— En, en juuri, vastasi Anna ujoillen, mutta täynnä halua sanoa enemmän.
— Et juuri? toisti Lucia kysyvästi ja hymyili hänelle.
— Niin, tarkoitan… kun leikimme tanssileikkejä toisinaan… me kaikki… tahtoi hän mieluimmin minut, sanoi hän, senvuoksi että hän mielellään kuuli minun ääntäni.
Hyväilevin liikkein oli Anna tämän luottamuksen ilmaisun alussa langennut polvilleen ja painautunut lähelle Luciaa, joka heti oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen myötämielisen sydämellisesti.
— Kerran hän sanoi, jatkoi Anna, että siinä hänellä oli ainoa mahdollinen tilaisuus saada kuulla minun laulavan muitakin lauluja kuin virsiä.
— Milloin sitten lauloit hänelle virsiä? kysyi Lucia silittäen keveästi nuoren tytön punastuvaa poskea.
Anna piti silmät alasluotuina, mutta vapisi ihastuksesta, kun sai puhua siitä, mikä täytti hänen sydämensä autuudella.
— Kirkossa. Hän sanoi aina veisattaessa kuuntelevansa minun ääntäni.