Anna vaikeni epäröiden, mutta sitten tuli vielä hiljaisemmalla äänellä:
— Hän sanoi menevänsäkin senvuoksi kirkkoon.
— Kas sitä!
Anna katsoi ylös silmissä liikuttavaa vakavuutta.
— Täti ymmärtää, että kun minun ääneni voi vetää hänet sinne, niin tahdon tietysti tehdä kaikkeni, että… että hän pitäisi siitä niin paljon kuin mahdollista. Senvuoksi tahdon laulaa iloisiakin lauluja ja kansanlauluja ja sellaista, mistä hän pitää.
Hän puhui hiljaa, ja puna liekehti hänen poskillaan. Hän oli liikutettu ja onnellinen saadessaan kertoa tämän.
Lucia ymmärsi, että koko tuo pieni, lämmin, viaton sydän oli kiintynyt Allaniin, mutta ei vielä itse ollut tietoinen muista pyyteistä kuin siitä, että saisi tehdä hänelle hyvää ja vetää häntä Jumalan luo.
— Tietääkö täti, miksi hän sanoo minua? kysyi Anna kätkien päänsä
Lucian olkaa vasten.
— En?
— Hän sanoo minua Valkoliljaksi. Täti ymmärtää, että en ole ensinkään sellainen enkä ollenkaan luule hänen pitävän minua sellaisena. Mutta se osoittaa vain, minkälaisen hän tahtoisi minun olevan. Ymmärtääkö täti?