— Ymmärrän kyllä, Valkolilja!
Anna katsoi ylös, kietoi molemmat käsivartensa Lucian kaulan ympäri ja suuteli häntä.
— Niin, tätikin saa sanoa minua siksi. Te molemmat, joista pidän niin äärettömän paljon! Kun te tahdotte, että minä olisin sellainen, niin se on auttava minua.
Vaikka Lucia ei osoittanut olevansa eikä tahtonut olla huolestunut, tunsi hän kuitenkin olevansa sellainen. Hänen kävi sääli tuota luottavaista, antautuvaa pikku olentoa, joka empimättä antoi koko sydämensä vakavasti sellaiselle, joka ehkä antoi omansa vain leikillä! Sillä Lucia ei ollut ensinkään varma Allanista. Mutta mitäpä hän voi, tehdä? Eihän hän hennonut varoittaa Annaa ja siten kylvää epäluuloa tuohon luottavaan mieleen. Eikä sellainen varoitus mitään merkitsisikään. Hän ei voinut tehdä tyhjäksi sitä, mikä jo oli tapahtunut.
Annan neitseellinen sydän oli paratiisi, joka kukki Allanille. Jos tämä oli sen arvoinen, niin hän huomaisi sen ja panisi sille arvon, se voittaisi hänet ja hän tulisi sen onnelliseksi omistajaksi. Ellei hän ollut sen arvoinen — niin hän itse hävittäköön liljatarhansa.
Valkolilja! Oli hyvän merkki, että Allan oli löytänyt sattuvan nimityksen pikku ystävälleen, sillä sehän osoitti, että hän käsitti Annan oikein. Mutta toinen seikka oli, pyysikö hän liljan puhtautta. Vaistomainen tunne sanoi Lucialle, että hän pian kyllääntyisi siihen, jos hän tulisi jokapäiväiseen ja alinomaiseen kosketukseen sen kanssa.
Tämä tunne pidätti häntä antamasta yllykettä rakkaudelle, jota hän katsoi niin lämpimin ja surumielisin osanotoin.
Sentähden hän ei varoittanut eikä kehoittanut vaan ainoastaan otti vastaan luottamuksen, joka hänelle annettiin ja kätki sen ystävyytensä lämpöön. Sillä Anna kävi hänelle näinä syyskuukausina sydämellisen rakkaaksi herättäen hänessä jonkinlaisen kunnioituksen ohella suojelevan hellyyden tunteen. Vaikka hän ei enää puhutellut Annaa Allanin antamalla nimellä, ajatteli hän aina häntä Valkoliljana.
27.
— Mitä aiotte tehdä Unolle?