Allan oli ääneti, mutta näytti saaneen jonkin päähänpiston.
— Kuuletko mitä sanon?
— En ole tullut kuuroksi.
— Tahdotko tehdä jommankumman? Allan hymyili arvoituksellisesti.
— Ehkäpä löydän keinon tehdä kumpaakin, sanoi hän.
Erik, joka luuli hänen laskevan leikkiä, tarttui uudelleen hänen olkapäähänsä. Mutta Allan vapautui.
— Älä koeta tapella minun kanssani. Tiedät, että olen notkeampi kuin sinä. Sitäpaitsi tappelu on raaka ja tehoton todiste. Rauhoittaakseni sinua, saanen kai tunnustaa että katson sinun olevan oikeassa siinä, mitä olet sanonut. Ihmettelen vain, mitä Anna pitäisi siitä, että olet sanonut sen.
— Sitä hän ei saa koskaan tietää, sanoi Erik nopeasti. Mutta puhun hänenkin kanssaan ja herätän hänessä epäluottamusta sinuun.
— Tee niin! sanoi Allan vähintäkään levottomana uhkauksesta, pikemmin päinvastoin. Olisi kyllä parasta, jos hän ei uskoisi minuun.
Tuon viimeisen hän sanoi enemmän niinkuin itselleen, ja hänen silmiinsä tuli miettivän vakava ilme, joka lauhdutti Erikiä.