— Kaikista parasta olisi, jos voisit pitää hänestä, sanoi hän ikäänkuin se mahdollisuus ei ennen olisi johtunut hänen mieleensä.
Allan kohotti hieman kulmiaan.
— Olisiko sinun mielestäsi niin mahdotonta pitää hänestä? kysyi hän teeskennellyn ihmettelevästi.
— Tiedäthän hyvin, etten niin ajattele. Sinuahan epäilen. Luulen… ettei sinulla ole mitään sydäntä.
Allan nauroi.
— Silloinpa olisin tosiaan harvinaisuus, jota lääkäriseuran kannattaisi selitellä ympäri maailmaa.
29.
Joululomalla, jolloin aamiainen Borgissa syötiin myöhemmin kuin lukukausien aikana, meni Lucia, joka ei koskaan aamuisin nukkunut pitkään, tavallisesti ennen aamiaista kävelylle.
Lumisena aamuna päivää ennen joululoman päättymistä käveli hän reippaasti pitkin maantietä Lågarnin jäätyneen järven sivulla.
Yht'äkkiä muuan olento nousi pystyyn lumen seasta aivan hänen edessään. Se oli Allan Bentick, valkeana kuin lumiukko ja kädet syvällä takin taskuissa. Hän otti lakin päästään tervehtiäkseen ja pudisti sitä niin, että Lucian jalkoihin tuli pieni ylimääräinen lumisade.