Tänä iltana Klara-mamselli oli antanut palvelijoille loman, että he pääsivät kylän lähetystalolle kuulemaan kuinka messinkisoittimet koettivat kilpailla myrskyn kanssa. Hänen mieleensä ei ollut johtunut itse mennä sinne, hänen täytyi katsoa kotia etenkin nyt, kun hänen rouvansa oli Tukholmassa käymässä. Klara-mamselli ei olisi koskaan mennyt ovesta ulos rouvansa poissa ollessa, sillä hän oli varma siitä, että jos hän olisi mennyt, olisi joko koti hänen palatessaan ollut palanut tai sen arvoesineet varastetut tai jokin muu onnettomuus tapahtunut.
Neiti Vilde ja tytöt olivat myös menneet konserttiin. Uno-herra oli ulkona, ja kun Klara-mamselli oli silmännyt kapteenin huoneeseen ja huomannut sen tyhjäksi, luuli hän olevansa aivan yksin talossa. Oli peräti harvinaista, että Klara-mamsellin jollain tavoin teki mieli karata aisoista. Tämän merkillisen päähänpiston johtamana hän oli mennyt ylös suureen saliin ja istuutunut pianon ääreen.
Ei sentähden, että hän ollenkaan olisi osannut soittaa tai koskaan oli osannutkaan. Kaikki, mitä hän taisi, rajoittui muutamiin sointuihin, jotka hän oli oppinut kerran nuoruudessaan eräältä nuorelta merimieheltä, joka oli hukkunut, ennenkuin hän oli ennättänyt tulla hänen vaimokseen. Näitä sointuja hän nyt koetti hakea pianosta, ja kun hän siinä onnistui, ihastui hän niin, että hän soitti niitä kerran toisensa jälkeen. Mutta tuntien olevansa luvattomalla asialla hän soitti niin hiljaa, niin hiljaa. Hapuileva oli hänen kosketuksensa, ikäänkuin muisto, joka harhailee takaisin kauas menneeseen aikaan.
Ääneti seisoi Brita ovella ja kuunteli huvitettuna, auringon laskiessa vuorten taakse ja huoneen valaistuksen häipyessä hämäräksi.
Heikkonäköisenä ja huonokuuloisena Klara-mamselli ei ollut huomannut saaneensa kuulijan, vaan jatkoi häiriintymättä sointujaan milloin bassossa milloin diskantissa.
Muutamia minuutteja Brita oli seisonut ja kuunnellut, kun hän kuuli ullakon portaiden narisevan raskaiden askelien alla. Ääneti hän painoi oven kiinni, ja kun isä ja kapteeni Clareus tulivat halliin, pani hän sormen hymyilevälle suulleen ja teki liikkeen kädellään saliinpäin.
Kapteeni, jota tämä viittaus lähinnä tarkoitti, hiipi hiljaa sen oven luo, jota Brita raotti ja katsahti sisään.
Hänen silmänsä välähtivät hämmästyksestä ja ihastuksesta, ja oikein kiitollinen oli katse, jonka hän vetäytyessään takaisin loi Britaan, sillä tämä oli näyttänyt hänelle oikein makupalan.
Sander ei ollut huomannut Britan viittausta eikä kapteenin pysähtymistä, vaan oli jatkanut matkaansa portaita alas, ollen liian suutuksissaan asiansa epäonnistumisesta välittääkseen sillä kertaa mistään muusta.
Kapteeni ja Brita kulkivat kumpikin hänen jäljessään, molemmat sanomattoman huvitettuina odottamattomasta, salissa näkemästään näystä.