— Hän luulee, ettei kukaan osaa vartioida taloa varkailta niin hyvin kuin hän, sanoi kapteeni naureskellen. Ja nyt kuitenkin olemme varastaneet hänen pienen salaisuutensa, hänen mitään huomaamattaan.
— Ihmettelen, mistä hän on löytänyt nuo soinnut, tirskui Brita.
— Sen linnut mahtavat tietää. Mutta elä missään tapauksessa, Brita, salli hänen ikinä tietää, että olemme olleet kuuntelemassa, se musertaisi hänet. Hän luulee kai olevansa yksin talossa.
Ja kapteeni nauroi sydämellistä, tarttuvaa nauruaan.
— Minun täytynee kai mennä ulos kävelemään kunnes hän lopettaa, ettei hän huomaa minun olleen kotona.
Ulkona pihalla, joka nyt oli pimeänä vanhojen lehmusten humisevan lehvikon suojassa, oli Musta Nuoli voittanut pahan tuulensa ja suvainnut syödä heinät. Nyt se seisoi aterioineena ja vilkutti korvillaan, miettien olisiko kiskaista itsensä irti, ellei isäntä pian tulisi irroittamaan.
— Miks'ette te voi jäädä iltaan asti, sinä ja Brita? kysyi kapteeni tultuaan ulos ja nähtyään Sanderin irroittavan hevosta.
— Ei ole aikaa. Tuhat asiaa odottaa minua.
— Eikö 999 vain? kysyi kapteeni pyytävästi.
Brita nauroi hänen hupaisalle ilmeelleen, mutta Sander ei muuttanut ilmettään. Hän istuutui leveänä ja raskaana ja Brita ennätti tuskin hypätä rattaille hänen viereensä, ennenkuin Musta Nuoli kiisi portista ulos.