— Luuleeko setä niin varmaan, että tulen kärsimään ja suremaan?
Tohtori katsoi häneen parin sekunnin ajan terävästi.
— Jos luotat… mieheen… ja annat hänelle sydämesi, niin…
Toisen kerran tänäpäivänä Annan sieluun pisti.
Tarkoittiko hän Allania? Olivatko nyt kaikki liittoutuneet herättämään hänessä epäluottamusta siihen, johon hän koko luottavaisella sielullaan tahtoi uskoa?
— Selveneekö pasianssi? kysyi hän vilkaisten kortteihin, mutta tiesi tuskin mitä sanoi, tarttui vain mihin sattui saadakseen puhua jostakin muusta.
— En tiedä vielä, se on kesken… kuten kohtalo. Huvittaako se sinua muuten? Vai kysyimmekö siten vain muuttaaksemme puheenainetta?
Anna punastui kovin, mutta häntä ylläpiti kaino arvokkuus, joka oli hyvin miellyttävä piirre hänen olennossaan.
— En tahdo epäillä ketään, vastasi hän hiljaisesti.
Tohtori katsoi häneen melkein liikutettuna.