Mutta hän ei kuulunut niihin, jotka huolehtivat ennen aikojaan. "Hätä keinon keksii", ajatteli hän ja nautti vapaudestaan kun hänellä vielä oli se, työntäen syrjään ajatuksen Annasta.
35.
Allan Bentick kulki hidastellen eteenpäin kiertelevää metsäpolkua, jota myöten, kuten hänelle oli sanottu, Anna luultavasti tulisi.
Kolme ja puoli vuotta oli kulunut siitä päivästä, jolloin hän ensin oli esittänyt kosintansa. Tutkintonsa jälkeen hän oli kirjoittanut kirkkoherralle ja uudistanut kosintansa lyhyessä kirjeessä. Sander oli vastannut pyytämällä tietoja Allanin taloudellisista toiveista, hänen elämästään ja hengellisestä tilastaan. Allan oli vastannut vilpittömästi kaikkeen eikä ollut tehnyt itseään yhtään paremmaksi kuin oli. Sanderia oli miellyttänyt tuon nuoren miehen rehellisyys, vaikka hän toivoikin, että muutamat vastauksista olisivat olleet toisenlaisia. Hän ei ollut kuitenkaan katsonut enää voivansa pitää Annaa asian ulkopuolella, mutta hän oli mitä jyrkimmin varoittanut ja estellyt häntä. Annalla, joka oli sellainen, ettei voinut ottaa isällisiä varoituksia keveältä kannalta, oli ollut vaikea aika omantuntonsa ja rakkautensa ristiriitojen välillä. Mutta hänen rakkautensa oli voittanut, hän ei yksinkertaisesti voinut antaa kieltävää vastausta Allanille, koska hän tahtoi hänet. Ihmetyksellä isä oli nähnyt hänen lujan ja tietoisen rakkautensa, ja vähitellen hänen vastustuksensa oli antanut myöten. Eikä siihen vähemmän vaikuttanut Allanin moitteeton suhtautuminen. Allan oli pysynyt erillään kaikesta sekaantumisesta, hän ei ollut tullut kotiin, ei kirjoittanut Annalle vaikuttaakseen häneen, ei näyttänyt mitään kärsimättömyyttä, vaan odottanut vain Annan ja hänen isänsä päätöstä. Nyt jälkimmäinen oli vihdoinkin kirjoittanut ja sanonut, että Allan saisi tulla. Hän oli tullut edellisenä iltana. Hänen ensimmäinen aamukävelynsä vei pappilaan. Siellä hänellä oli nyt ollut keskustelu tulevan appensa kanssa, täti Sander oli tervehtinyt häntä poikanaan ja hän oli saanut tietää, että Anna, joka oli lähetetty asialle, tulisi kotiin metsän läpi.
Sitä tietä Allan nyt käveli häntä vastaan.
Hän huiski hajamielisesti kepillään tiepuolen pensaita ja kukkia ja katsoi tuimasti katkottuja kukkia ja oksia.
Hän ei voinut nähdä pitkälle eteenpäin, sillä polku mutkitteli puiden välissä ja vuoren kupeilla, senvuoksi hän joutui yht'äkkiä seisomaan Annan kanssa vastakkain.
He pysähtyivät molemmat nähdessään toisensa, ja Anna, joka ei ollut odottanut tapaavansa häntä juuri nyt, kalpeni hieman ja painoi tietämättään käden sydämelleen.
Viime aikojen epävarmuus ja ristiriidat olivat vieneet häneltä voimia, hän oli enemmän sielu kuin ruumis. Hänen katseensa oli käynyt syväksi ja vakavaksi, hänen suunsa näytti unohtaneen hymyilyn.
Mutta kun hän näki Allanin, muuttui kaikki toisenlaiseksi. Hänen mielestään auringon kultaloiste rikastui, metsä ylt'ympärillä kasvoi ja muuttui temppelisalin pilaristoksi ja taivaan avaroilla aukeilla soi. Hän itsekin avartui kilpaa luonnon kanssa. Mutta näiden tunnelmien sieluna oli samalla kertaa suloinen ja ahdistava tunne siitä, että hän kadotti itsensä toiselle, hänelle, joka seisoi hänen edessään ja vain katsoi häneen.