Allanin oli yleensä helppo löytää sanoja ja hän oli sitäpaitsi miettinyt, mistä puhuisi Annalle, mutta tämän näkeminen teki häneen niin odottamattoman vaikutuksen, että hän ensin seisoi mykkänä ja puhuessaan sanoi aivan toisia sanoja kuin oli aikonut.
Hän muisti Annan sellaisena kuin hän oli kolme ja puoli vuotta sitten jättänyt hänet — lapsena, puoleksi kehittyneenä nuorena tyttönä, josta hän oli pitänyt ja jonka kanssa hän oli leikkinyt. Nyt hän oli tullut tekemään leikistä toden, vähemmän Annan tähden kuin oman kunniansa vuoksi, muiden vuoksi. Mutta sellaisena kuin Anna nyt seisoi tuossa hänen edessään, ei häntä voinut sivuuttaa, ei kohdella kuten sivuhenkilöä, häntä itseään vähemmän merkitsevää. Hän oli nyt täysikasvuinen, Allan huomasi hänen olentonsa personallisuudeksi, pehmeäksi, lämpimäksi, antautuvaksi, ja hän tunsi itsensä enemmän nöyryytetyksi kuin konsanaan ennen elämässään.
— Valkolilja… minun pitäisi antaa sinun mennä… minulla ei ole mitään oikeutta… mutisi hän hämillään.
Tuo, mikä säteili Annan kasvoista, ei ollut hymyilyä, vaan pikemmin sielua ja tunnetta. Hän oli ikävöinyt Allania niin vihlovasti, hän oli elänyt Allanin kuva sielussaan. Nyt hän seisoi tuossa ilmielävänä hänen edessään… hän kuuli hänen äänensä… näki hänet, tunsi jälleen sen, mikä oli entistä, ja sulki rakkauteensa sen uuden, miksi hän oli kehittynyt.
— Sinä olet liian hyvä minulle, jatkoi Allan, kun ei Anna vastannut mitään.
Hän tunsi itsensä sellaiseksi, joka on johdettu tekemään pyhyyden ryöstöä, mutta joka viime hetkessä herää huomaamaan tekonsa epäpyhyyden. Annaa täytyi varoittaa hänestä, eikä kukaan muu kuin hän ollut saapuvilla sitä tekemään.
— Sinä olet liian hyvä minulle, liian puhdas, liian hieno, liian hento. Ja minä… minä olen raakalainen. Anna ei ymmärtänyt, mikä hänet saattoi noin puhumaan, hän käsitti sen rakkauden nöyryydeksi ja palvonnaksi. Hän luuli olevansa rakastettu ja meni senvuoksi Allanin luo, punastuen ja täynnä kainoa antautumista.
Kun hän tuli Allania vastaan sellaisena, ei tämä voinut torjua lahjaa, jota hän oli pyytänyt, häntä itseään. Hän ei ollut pelastettavissa.
Ja huolimatta katkonaisesta vastustuksestaan hän kiersi käsivartensa Annan ympärille. Se kävi ensin niin varovaisesti, mutta tunnettuaan, miten Anna väristen painautui häneen, tuli hänen käsivarteensa yht'äkkiä voimaa. Seuraavana sekuntina Anna ei olisi päässyt irti, jos olisi tahtonutkin.
— Pidätkö minusta, Valkolilja?