— Ei, kiitos kaunis. Se olisi minulle paras tapa tulla juomariksi. Saisin samana hetkenä, jona olisin vannonut olevani maistamatta, epätoivoisen halun väkeviin. Olen sellainen, nähkääs. Siitä, mitä helposti voin saada, en välitä. Saavuttamaton, se vasta vetää ja kietoo minua.
— Se on onneton luonne, huomautti Lucia syvemmin myötätunnoin kuin mitä tahtoi ilmaista.
Mutta Allan heitti häneen pikaisen, riemuitsevan katseen.
— Erehtyisin kokonaan, ellette te ole samanlainen, sanoi hän. Onneton luonne on salaisuus onnettomaan rakkauteen.
Lucia ei vastannut, sillä he olivat, keskustelun lopulla hitaasti kävellen tulleet nyt muun seuran lähettyville, ja Anna, joka juuri huomasi heidät, tuli heitä vastaan iloisena ja mitään epäilemättä.
Hetkistä myöhemmin, kun sillä hetkellä ei ollut mitään emännyystoimia, hän pisti kätensä Lucian kainaloon ja veti tämän mukaansa myllypolulle, joka johti puutarhasta ylöspäin kosken sivua vanhalle rappeutuneelle myllylle.
— Oi, Lucia, kun menen naimisiin ja saan oman kodin, niin tiedän, kenen tahdon saada vieraaksi niin usein ja niin kauaksi aikaa kuin suinkin.
— Saatuasi oman kodin on sinun miehesi sinulle kaikki kaikessa, niin ettet tarvitse ketään muuta.
— Kyllä tarvitsen jonkun kanssa puhua onnestani. Eikä siihen ole ketään sopivampaa kuin Lucia, joka oli ainoa, kenen kanssa voin puhua Allanista, ennenkuin vielä tiesin, rakastiko hän minua.
— Eikö ole tarpeeksi, kun saa elää onnessaan? Onko välttämätöntä puhua siitä? kysyi Lucia kevyeen, mutta sydämelliseen tapaansa.