Anna pudisti päätään.
— En tule puhumaan siitä monen kanssa. Ehkä en Luciallekaan paljoa.
Mutta tahdon, että Lucia tulee katsomaan sitä.
Tuo viimeinen tuli niin taivuttavasti. Lucia hymyili.
— Miksi et sano minua "sinäksi", vaan toistat myötäänsä nimeäni?
Anna hymyili hieman hämillään.
— Se on niin outoa vielä, en saa sanotuksi sitä koskaan. On ikäänkuin en pitäisi siitä, että tulen Lucian tasalle, niinkuin tunnen tekeväni, jos sanon "sinä". En oikein pidä siitäkään, että sanon Lucia. "Lucia-täti" oli kuin jalustalla — ja tuntuu tyhjältä, kun se ei enää ole siellä.
— Mutta sinä et ole nyt enää lapsi. Sinun pitää pitää huolta siitä, että tulet täysi-ikäiseksi tunteissasikin. Pakottaudu sanomaan minua "sinäksi". Pian se menee itsestään, näes.
— Tahdotko sinä tulla käymään minun luonani naimisiin mentyäni? kysyi Anna nauraen.
— Mitähän sinun miehesi sanoisi siitä?
— Hänkö? Hän on sinuun vähintään yhtä ihastunut kuin minäkin. Emme koskaan puhu vilkkaammin kuin puhuessamme sinusta.