— Sinä rakas pieni! sanoi Lucia ja suuteli tuota hyväuskoista ja luottavaista tyttöä ahdistavan myötätuntoisesti.
Anna piti sen myöntymyksenä.
— Kuinka nautinkaan, kun te kaksi olette luonani! sanoi hän lämpimästi. Pidän niin monesta: vanhemmista, sisaruksista ja kaikista täällä, mutta tunnen eniten sinua ja Allania kohtaan. Eniten häntä kohtaan tietysti, mutta senjälkeen sinua kohtaan.
He tulivat pienen myllyn luo, joka aikoja sitten oli lakannut jauhamasta. Luonto siellä oli metsittynyttä ja suurta, ja tuo rappeutunut mylly tuntemattomille muistoilleen sopi hyvin ympäristöönsä.
Anna meni varovasti valkokuohuisen kosken yli vievälle sillalle.
Se oli huojuva ja laho ja siihen oli toiselta puolen naulattu este merkiksi, ettei pitäisi yrittää yli.
— Tule takaisin, Anna, on vaarallista seisoa siinä! huusi Lucia saadakseen äänensä kosken kohinassa kuuluviin.
Mutta Anna, joka muuten ei koskaan ollut ylimielinen, näytti tänä iltana saaneen kummallisen halun uhmata vaaraa. Hän vain pudisti päätään hymyillen, ja seisoi paikallaan. Vieläpä hän nojautui laidan ylikin katsoen alas kiehuvaan, kohisevaan veteen.
Mutta Lucia tarttui hänen käsivarteensa ja tempasi hänet sillalta. Sitten hän torui häntä vahvasti hänen tyhmyydestään ja selitti, että hän jo samana iltana koettaisi saada Erikin hakkauttamaan sillan rikki, jottei kukaan enää saisi sitä päähänpistoa, että menisi henkensä kaupalla sille seisomaan.
Mutta siten toruessaan hän ihmetteli, oliko joku armelias voima ajanut Allan Bentickin morsiamen tuolle hengenvaaralliselle portaalle. Valkean kosken sylissä ei ollut mitään petosta, se olisi ottanut Annan nuoren elämän, mutta jättänyt tuon lämpimän sydämen luottamuksen ehjäksi ja sen rakkauden haavoittamattomaksi.