Asunto, jonka he tämän jälkeen sivuuttivat, oli Jumalan ja kuolleitten. Valkeana hohti kirkko hämärissä, joka oli täällä vaaleampaa kuin metsätiellä. Harmaa ja sammaltunut oli kiviaita, joka ympäröi hautausmaata, missä riippakoivut varjosivat oksillaan vinoja ristejä ja paremmin tai huonommin hoidettuja hautakumpuja.
Jonkun matkan päästä kirkon itäpuolelta kiiluivat Västanforsin kirkonkylän tulet. Kymmenen minuutin matka oli palaavilla vielä vastakkaiseen suuntaan pappilaan Billingen järven rannalle.
Sanderin ei tarvinnut nyt enää käyttää ohjaksia, sillä itsestään Musta Nuoli kääntyi porttiaukon läpi tiheään puistikkoon ja pysähtyi pääportaiden eteen. Punaiseksi maalattuna valkeine kulmauksineen ja vihereine ikkunapielineen seisoi pappilan rakennus rantatörmällä puutarhan keskellä.
Vierashuoneessa, jota ei arkioloissa käytetty ja jossa senvuoksi oli sellaisille huoneille ominainen persoonaton leima, oli pianino. Sen ääressä istui tänä iltana Anna Sander, talon nuorempi tytär, itsekseen soitellen. Hän ei kuullut isän ja sisaren kotiintuloa, sillä huone ei ollut pihan, vaan järven puolella.
Billinge oli pikku järvi, metsälampi, ja pappila oli ainoa talo sen rannalla. Se oli satujärvi täynnä metsän runoutta. Pappilassa elettiin kuitenkin sadulle ja runolle liian raitista ja toimeliasta elämää. Siellä oli vain yksi, joka ymmärsi metsälammen tunnelmaa, ja se oli Anna. Mutta hän muutti sen satutunnelmaa ylemmäksi. Keveässä sumussa, joka toisinaan tyyninä syysiltoina leijaili lammen vesillä, hän ei nähnyt sadun keijuja, vaan enkelien siipien välkettä.
Kun veden peilipinta aamu- tai iltavalaistuksessa tulena hehkui, ei hän nähnyt siinä heijastusta syvyydessä olevasta metsänhaltijan linnasta, vaan hän näki ylösnousemisen tulensekaisen lasimeren, missä pyhät seisovat harput käsissä.
Anna Sander oli kuusitoistavuotias ja muistutti varhaista kevätpäivää, jolloin koivut seisovat puolipuhjenneina ja niiden vaaleanvihreät värivivahdukset väreilevät niiden valkorunkoja vasten. Silmäkulmien kaarissa oli unenhieno piirre, ja suu oli tuntehikas. Silmien enemmän vakava kuin iloinen ilme samoinkuin leuan muoto ilmaisi tahdonlujuutta, mikä ei kuitenkaan ollut vielä tietoinen itsestään.
Hän oli keskeyttänyt yksikätisen läksyjen harjoittamisen soittaakseen erään lempivirtensä säveltä, jota hän lauloi hiljaisella äänellä, peläten jonkun kuulevan.
Puhtahaks minut, Herra, sä luo!
Harhasta pois ota, helmahas tuo!
Hän lauloi kaikki säkeistöt syvällä ja hartaalla vakavuudella.
Tällaisetkin säkeet kuin nämä: