Kyllä Allanilla oli paljon työtä, niinkin paljon, ettei hän aina ennättänyt kotiin aterioille, mutta iltaisin he olivat yhdessä ja sunnuntaisin hänellä oli suurin osa päivää vapaata.
Anna oli varhaisimmasta lapsuudestaan asti kasvatettu sellaiseksi, ettei hän koskaan laiminlyönyt kirkkoon-menoa, jos hän vain suinkin voi sinne päästä, ja tämän tavan hän piti muuttumattomana naimisiinmenonsakin jälkeen. Ensimmäisinä sunnuntaina Allan seurasi hänen mukanaan, ja Anna piti sitä aivan luonnollisena seikkana. Suuri oli sentähden hänen hämmästyksensä, kun Allan eräänä kauniina aurinkoisena sunnuntaina ehdotti, että he lähtisivät kirkkoon-menon sijasta hiihtämään.
— Näes, kun tekee ankarasti työtä koko viikon, on ihanaa olla vapaana ja oikein reutoa sunnuntaina, selitti hän.
Annahan saattoi sen kyllä käsittää, mutta kuitenkin? Allan ei hellittänyt, vaan houkutteli, ja lopulta Anna myöntyi.
— Voimmehan mennä iltakirkkoon päivällisen jälkeen, sanoi hän.
— Niin kyllä, jos meitä haluttaa, myönsi Allan.
Mutta päivällisen jälkeen he olivat pitkän aamupäiväretken johdosta niin väsyneitä, että ei ollut juuri houkuttelevaa ruveta pukeutumaan ja mennä ulos jälleen. Allan sytytti sikarin ehdottaen, että Anna sen sijaan lukisi hänelle jotakin, sehän oli kai yhtä hyvä.
Anna antoi taasen suostutella itsensä. He istuivat niin lämpimästi ja kodikkaasti eikä Annalla ollut kylliksi yritteliäisyyttä nousta Allanin toivomusta vastaan. Hän luki hänelle palasen eräästä hengellisestä viikkolehdestä, mutta kun hän lopetti ja katsoi Allaniin, nukkui tämä tuolillaan. Anna tuli hieman noloksi, mutta kun Allan samassa heräsi ja otti tilanteen hullunkuriselta kannalta, huomasi Anna parhaaksi tehdä samoin.
Kun Allan seuraavan kerran esitti aamupäiväretkeä kirkkomatkan asemesta, ei Anna tahtonut myöntyä.
— Kaipaan niin kirkossa-käyntiä sunnuntaina, sanoi Anna pyytävästi.