— Silloin en tahdo estää sinua menemästä, sanoi Allan suostuvasti. Mutta kun minä kaipaan yhtä paljon ulkona olemista, kun minulla on siihen aikaa, toivon sinun suovan anteeksi, etten tule kanssasi, kun tänään on niin kaunis ilma.
Anna tuli pahoilleen ja koetti taivutella Allania. Hehän voivat mennä ulos kirkon jälkeen, hehän voivat kävellä sitten koko päivän. Mutta ei, Allan ei antanut suostutella itseään, hän keskeytti hieman kärsimättömästi, mikä pahoitti Annan mieltä. Hän luopui enemmistä pyytelemisistä ja meni yksin kirkkoon, mutta hän ei voinut sisimmässään päästä kylliksi tasapainoon hyötyäkseen kirkossa-käynnistään. Hän kaipasi Allania viereltään ja kaipasi sitäkin, ettei ollut hänen kanssaan siellä ulkona metsässä, missä Allan nyt kulki yksin lumisilla, aurinkoisilla teillä. Miksei hän saattanut tulla ensin kirkkoon hänen kanssaan, niin he olisivat sitten menneet yhdessä taas, ajatteli Anna murheellisena. Silloin hänellä olisi ollut, hyötyä ensin kirkosta ja sitten kävelystä, nyt häneltä meni kaikki hukkaan. Ettei Allan ollut voinut ymmärtää sitä, pahoitti häntä.
Mutta kun he sitten tapasivat toisensa päivällisillä, oli Allan niin tyytyväinen päiväänsä, niin iloinen ja herttaisen leikillinen, että Annan paha tuuli häipyi. Hän luuli, ettei Allan ollut ehtinyt huomatakaan sitä, mutta siinä hän erehtyi. Hän huomasi sen varsin hyvin ja ymmärsi loukanneensa häntä kieltäytymällä lähtemästä hänen kanssaan kirkkoon. Mutta kun hän ei ollut halukas antamaan millään tavoin sitoa itseään, ajatteli hän, että oli parasta ajoissa totuttaa hänet olemaan kirkkomatkoilla ilman hänen seuraansa. Sillä mihin hän oli lempiviikkojen aikana vapaaehtoisesti alistunut, sitä ei oltu tarkoitettu ottaa miksikään tavaksi koko elinajaksi, ja mitä pikemmin Anna huomasi sen, sitä parempi.
Samoin oli heidän tyynien, kodikkaiden iltojensa laita. Ensi aikoina Allan oli ollut täysin tyytyväinen istumaan kotona kahden kesken Annan kanssa, ja tämä, joka silloin nautti onnen täydellisyyttä, ei uneksinutkaan sitä mahdollisuutta, että Allan enemmän kuin hänkään voisi kyllästyä ja toivoa mitään vaihtelua. Mutta eräänä iltana Allan tuli kotiin kertoen ostaneensa heille teatteripiletit.
— Tarvitsee joskus jotakin virkistystä, ja ajattelen, että sinua huvittaisi nähdä tämä kappale, se on kuulemma hauska ja hyvin viaton.
— Oi, ei sinun olisi pitänyt tehdä sitä minun tähteni!
— Miksei? Senhän toki ansainnet.
Hän otti Annaa leuan alta ikäänkuin hän olisi ollut lapsi, ja suuteli häntä.
— Välitän niin vähän huveista. Hauskinta mitä tiedän on istua täällä kotona sinun kanssasi, vakuutti Anna sydämellisesti.
— Siitäkin voi saada kyllikseen, sanoi Allan hieman lyhyesti, mutta lisäsi heti itseään säälivin äänin: vai niin, että sinä et välitäkään minun teatteripilettiraukoistani! Luulin tekeväni sinut niillä iloiseksi!