Lucia ei voinut heti vastata mitään, ja hänen täytyi pakottautua istumaan hiljaa; olisi tehnyt liian voimakkaan vaikutuksen, jos hän olisi noussut ylös, sillä Annan pää oli hänen olkaansa vasten, ja hän piti Lucian kättä omassaan.
— Mutta sitä sinun ei tarvitse pelätä, jatkoi Anna, puhuen tyyneydellä, mikä saavutetaan vain voitokkaassa taistelussa. Sillä minähän tulin tietämättäni ja tahtomattani teidän välillenne. Mutta nyt tahdon niin mielelläni yhdistää teidät.
— Kuinka saatat puhua noin? virkkoi Lucia. Etkö huomaa, miten väärin on ajatella tai puhua tuolla tavoin? Sinä teet väärin sekä Allania että itseäsi ja minua kohtaan.
Anna katsoi häneen. Hänen silmänsä olivat niin lempeät ja vakavat ja niissä oli melkein ylimaailmallinen loiste, joka hillitsi Lucian kiihkoa ja viilsi hänen sydäntään.
— Sinä et ymmärrä nyt minua oikein. En tarkoita mitään väärää. Tahdoin vain sinun tietävän, kun minä olen kerran poissa, että minun rakkain ajatukseni oli, että te yhtyisitte. Tahdoin vielä eläessäni viedä teidät yhteen, auttaa teitä toisianne ymmärtämään.
— Anna, oletko enemmän kuin nainen? kysyi Lucia ankarasti.
Hän paheksui Annan sanoja mitä jyrkimmin, mutta ne saattoivat hänet tuntemaan pelkoa ikäänkuin jonkin yliluonnollisen edessä.
En, olen vain nainen, joka on jo kärsinyt rakkautensa — piakkoin, vastasi Anna nojaten taasen hellästi ja väsyneesti päänsä Lucian olkaa vasten. Te hoidatte yhdessä minun muistoani, sen tiedän. Ja tahdon niin mielelläni, niin mielelläni, että Allan saa tulla onnelliseksi sinun kanssasi. Tietoisuus siitä lisäisi minun autuuttani taivaassakin, niin luulen. Muista se, kun olen kerran poissa!
— Sinä et aavista, miten julmaa on puhua noin, sanoi Lucia hillityn tulistuneena.
— Minun aikomukseni ei ollenkaan ole olla julma, sanoi Anna hiljaa. Muista, kun olen kerran poissa, että nyt pyydän sinua ottamaan Allanin huostaasi.