Lucia ei vastannut, ja tuokion kuluttua Anna kysyi rukoilevalla äänellä, jonka sävy ei juuri ilmaissut toivoa:
— Eikö sinua voi taivuttaa tulemaan mukaan?
— Ei, rakas.
— Mutta sinä tahdot muistaa, mitä nyt olen sanonut?
— Sitä en taida voida unohtaa, niin se koskee.
56.
Kalpeana ja hiljaisena makasi Anna käsivarsi pienen, hennon olennon ympärillä, joka nukkui hänen vieressään.
Suuri ihmettely kasvoi hänen mielessään. Hän ei tiennyt, oliko tuo pettymystä vai iloa, joka niin ihmeellisesti häntä liikutti ja kaasi kumoon kaiken sen, mitä hän kuukausien aikana oli rakentanut.
Pienokainen oli ollut levoton, ja Anna oli juuri rauhoittanut sen ja saanut uneen ja hän tunsi värisevän hellää, sanomatonta tyydytystä siitä, että tuo pieni olento oli hänestä niin riippuvainen ja että hän voi sitä auttaa. Se antoi hänelle oikeuden elää, arveli hän, jopa huolimatta kaikesta elämänhaluakin.
Mutta hän oli niin eläytynyt kuoleman ajatukseen, ettei hän voinut käsittää elävänsä.