Hän makasi katsellen lastaan, ja yht'äkkiä varjo lankesi tuohon pieneen olentoon. Anna katsahti ylös ja kohtasi Allanin katseen. Hän oli tullut sisään niin hiljaa, ettei Anna ollut kuullut hänen tuloaan.
Allan vei varovasti sormensa pitkin pientä haivenista lapsenpäätä.
— Luulin teidän kummankin nukkuvan. Teillähän on määräys tehdä niin, sanoi hän, hillityssä äänessään onnen sävyä.
— Hän on juuri nukkunut. Makasin ja ajattelin.
— Mitä sitten?
Allan istuutui varovasti vuoteen reunalle lapsen alapuolelle.
— Sanohan, Allan, luuletko minun jäävän elämään?
— Tietysti. Mitä syytä siihen olisi, ettet jäisi elämään?
— Olen niin varmasti luullut, että kuolisin.
— Silloin olet luullut siinä kohden väärin, lapseni! sanoi Allan riemuitsevasti.