Allanin pulppuava iloisuus oli ilmeisesti todellista, sen ilon ilmausta, mitä hän tunsi, ja senvuoksi se teki Annankin iloiseksi ja mieleltään keveämmäksi kuin mitä hän kuukausiin oli ollut.
Allan ei ilmeisestikään tuntenut mitään pettymystä siitä, että Anna eli, tarvitsiko hänen sitten itsensä tuntea sitä? Allan ei ehkä ikävöinytkään sitä vapautta, minkä Anna niin hartaasti oli toivonut voivansa hänelle antaa.
— Olisitko surrut, Allan, jos minä olisin kuollut? Anna ei voinut olla tuota kysymystä tekemättä, vaikka hän ei odottanutkaan siihen mitään oikeaa vastausta.
Allan loi häneen pikaisen silmäyksen, joka näytti ikäänkuin salamoivan.
— Kun sinulla oli vaikein aika, tiedätkö mitä silloin tein?
Anna katsoi odottavasti ja ihmetyksissään häneen, ja hänen sydämensä tykytti kovasti, sillä hän näki, että Allan vastasi hänelle vakavasti.
— Minä rukoilin! Ja sitä en ole tehnyt koskaan ennen. Täytyi tulla kuoleman hätä, että minä joutuisin polvilleni.
Hän nousi pikaisin liikkein, ikäänkuin tunnustus siitä, mitä hän oli kokenut, olisi koskettanut kirvelevää haavaa.
— Nyt sinun pitää nukkua, sanoi hän toisella äänellä. Sitten hän kumartui Annan puoleen, otti toisen hänen paksuista palmikoistaan, suuteli sitä ja pani sen varovasti takaisin, ikäänkuin se olisi ollut hauras, viipyi muutaman sekunnin katse Annan katseessa ja poistui sitten hiljaisin askelin.
57.