Anna toipui hitaasti, hän pääsi jalkeille, saattoi ryhtyä tehtäviinsä, mutta entiselleen hän ei tullut. Sisimmässään hän tunsi selvästi, ettei hän pitkäksi aikaa palannut elämään. Mutta sen ajan, joka hänelle annettiin, hän otti erityisenä armona ja eli sen hetki hetkeltä Jumalan kasvojen edessä, ikäänkuin katse alituisesti kohdistettuna hänen katseeseensa lukeakseen siitä niin pienimmässä kuin suurimmassakin hänen tahtonsa.
Allania kohtaan hän oli hellä ja pehmeä, mutta hänen hellyytensä oli kuin äidin hellyyttä, sen hellyyden tapaista, jolla hän vaali heidän pientä lastaan.
Hän nautti kiitollisena kaikesta, mitä elämä hänelle antoi, mutta hän nautti siitä ikäänkuin hän tietäisi omistavansa sen vain sivumennen. Sisimmässään hän kuunteli alinomaa lähtökutsua.
Hän ei puhunut kenenkään kanssa tuosta äänettömästä odotuksesta, mutta se löi leiman koko hänen olentoonsa, ja hänen vaikutuksensa niihin, joiden kanssa hän tuli kosketuksiin, oli jalostavaa.
Eräänä iltana Anna sattui kulkemaan eräällä syrjäkadulla ja näki silloin edessään olennon, joka hänestä muistutti Luciaa. Mutta eihän se toki voinut olla hän. Lucia ei ollut kirjoittanut mitään siitä, että aikoi tulla Tukholmaan. Sitäpaitsi tuo olento näytti kumaraiselta, ja tarkemmin katsottuaan Anna oli huomaavinaan, että hartiat vapisivat kuin itkiessä. Eikähän Lucia voinut kulkea täällä Tukholman syrjäkaduilla itkien.
Mutta! Anna tuli ajatelleeksi Lucian elämän surullista salaisuutta. Ja tuolla olennolla oli huolimatta masentuneesta ryhdistään muodoissa ja käynnissä hienoutta, jollaista Anna ei koskaan ollut nähnyt kellään muulla kuin Lucialla.
Näissä mietteissä Anna oli seurannut tuota tuntematonta siihen paikkaan, missä tuo tyhjä syrjäkatu liittyi suurempaan. Silloin tuntematon kääntyi ympäri ja tuli seisomaan vastakkain Annan kanssa. Se oli Lucia, järkkyneenä, itkeneenä.
Molemmat tunsivat toisensa yht'aikaa. Lucian ensimmäinen äkillinen mielijohde oli piiloutua, mutta seuraavana hetkenä hän yhtä äkillisestä myötätunnon kaipuusta myöntyi. Hän tarttui Annan käsivarteen ja vei hänet takaisin pitkin tyhjää hämärää katua.
— Onko sinulla aikaa? kysyi hän kyynelsilmin.
— On tietysti, vastasi Anna sydämellisesti ja puristi kättä, joka oli hänen käsivarrellaan.