— Lucia, ymmärrän että on kysymys hänestä. Lucia nyökkäsi. Minuutin tai parin kuluttua hän oli hillinnyt liikutustaan kylliksi voidakseen puhua.
— Hän on kuolemaisillaan. Voi elää vielä ehkä pari päivää, ilmoitti Lucia, ja puristaen Annan käsivartta hän lisäsi: on kauheaa, kun ei tiedä mitään…
— Mistä? kysyi Anna lempeästi.
— Miten sitten käy. Luuletko, luuletko, että hänelle voi olla pelastusta? Hän…
Lucia ei voinut hetkeen jatkaa. Anna odotti ääneti, mutta jollakin alitajuisella tavalla Lucia tunsi jonkinlaisena voimana Annan myötätunnon.
— Hänellä ei ole mitään, mitään. Ei edes uskoa… on niin tylsynyt.
Luuletko Jumalan tuomitsevan hänet… hyvin kovasti?
— Jeesus, joka rakkaudesta antoi itsensä meidän edestämme, on tuomari, vastasi Anna lämpimästi.
— Anna, luuletko auttavan, jos rukoilee kuolevan puolesta, joka jo kauan on ollut sielultansa kuollut?
— Luulen kyllä.
— Tahdotko rukoilla? Jumala kuulee varmasti sinua.