— Tietysti tahdon. Mutta rukoilethan itsekin?
— En muuta tee. Mutta en tavallisesti juuri rukoile… ja rukoilla vain silloin kun tahtoo jotakin…
— Kun se, jota tahtoo, on juuri samaa, mitä Jumala itse ikävöi: ihmisen pelastusta… sanoi Anna.
Lucia painoi hänen käsivarttaan kiitollisuudesta.
— Kuinka lohdutatkaan minua! Niin siunattu asia, että tapasin sinut!
He kulkivat tuokion ääneti. Tultuaan jompaankumpaan tuon pienen unohdetun kadun päätekohtaan he kääntyivät.
— Oletko ollut kauan Tukholmassa? kysyi Anna.
— Vain kaksi päivää. Ei kukaan Västanforsissa tiedä, miksi tulin tänne. Syytin hammaslääkäriä. Täytynee häpeän vuoksi mennä sinne, ennenkuin palaan kotiin. On minulla tosin pieni kolo hampaassa.
— Etkö tahdo tulla asumaan meille? Tee niin! Sinun ei tarvitse nyt pelätä.
Anna hymyili hiukan, sanoessaan tuota viimeistä.