Sitä en teekään, en yhtään, kiiruhti Lucia vastaamaan. Mutta olen mieluummin itsekseni, kun olen näinä päivinä niin levoton ja lamassa. Olin äsken juoksemaisillani sinunkin luotasi. Minulla on hyvä Excelsiorissa. Siellä ei ole ketään, joka tuntisi minut, ei ketään joka tietää, etteivät silmäni aina ole sumeiset ja punareunaiset.
— Mutta tottahan saan tulla tervehtimään sinua Excelsioriin? pyysi
Anna huolestuneella äänellä.
— Tietysti, kultaseni! Sinun nähtesihän olen murtanut jään, olet nähnyt minun itkevän.
— Entä Allan? kysyi Anna epäröiden.
— Saat puhua hänelle, mutta en tahdo vielä tavata ketään muita.
Mitä Anna merkitsi ystävälleen noina kolmena koettelemuksen päivänä, jotka nyt seurasivat, sitä ei koskaan tiennyt kukaan muu kuin Lucia. Anna itse ei sitä aavistanut. Hän ei mielestään osannut tehdä mitään. Eikä hän osannutkaan niin paljoa, hän oli vain se mikä oli, lämminsydäminen, ymmärtävä, täynnä uskoa — ja siinä oli kylliksi.
Kun kuolema vihdoin oli korjannut satonsa, ja Lucia seisoi päättyneen elämänvaiheen edessä, loppui hänen epätoivoinen levottomuutensa, ja hän saattoi alistua. Hän ei voinut enää sanoin saavuttaa miestä, jonka elämää hän oli ollut auttamassa väärään suuntaan, hän saattoi nyt saavuttaa hänet vain esirukouksessa kuolleitten puolesta, ja siinä hän olisi ahkera.
Ennenkuin hän matkusti takaisin Västanforsiin, oli hän toipunut sen verran, että voi viettää puoli päivää Annan kodissa.
Allan hankki itselleen vapauden koko iltapäiväksi saadakseen tavata häntä. Hän ei sanonut mitään siitä, mitä oli tapahtunut, mutta hän oli niin tahdikas ja hienon tunteellinen Luciaa kohtaan ja niin parhaaksi hillitty, että hänen iloisuutensa kevensi Lucian mieltä vähimmälläkään tavalla koskettamatta sen tuoretta haavaa.
Lucia oli äärettömän kiitollinen näistä, tässä nuoressa kodissa viettämistään tunneista. Hän tunsi selvästi, ettei hän enää ollut näiden kahden välillä, joista hän piti niin sydämellisesti, tyyntä ja lämmintä ystävyyttä hän tunsi kumpaakin kohtaan.