— Ratsastaako neiti? kysyi Uno.
— Ratsastan mielelläni.
— Sitten menemme ratsain, niin pääsemme pikemmin.
— Täti saa lainata äidin ratsastuspuvun, luulen että hänellä on vanha pukunsa ullakolla, sanoi Irene.
— Kiitos, minulla on oma pukuni mukana, tunnusti Lucia hieman punastuen.
Saattoihan tuntua omituiselta, ajatteli hän, että köyhä kotiopettajatar kuljetti mukanaan ratsastuspukua. Mutta hän ei ollut koskaan sanonut olevansa köyhä. Jos joku otaksui sitä, niin se ei ollut hänen vikansa. Hän ei ollut pitänyt velvollisuutenaan ilmoittaa, että hän ei taloudellisista syistä ollut hakenut itselleen paikkaa, vaan päästäkseen kokonaan uuteen ympäristöön, missä mikään ei muistuttanut häntä tuskaisten vuosien kärsimyksistä ja missä ei ollut ketään, kuka siitä tiesi.
— Minä ratsastan herrojen satulassa, maisteri, sanoi hän Unolle, noustuaan ruokapöydästä mennäkseen lukuhuoneeseen nuorempien oppilaidensa kanssa, jotka lukivat aamupäivän ensi puoliskolla.
Uno teki vastaukseksi kunniaa ja katosi.
Toiselle aamiaiselle Lucia tuli ratsastuspuvussaan. Se oli uusi ja hyvin ommeltu, vartalonmukaisine puseroineen ja kaksijakoisine hameineen. Juuri sen ankara yksinkertaisuus salli hänen olentonsa pehmeän ja joustavan hienouden ja hänen ryhtinsä sulavan miellyttävyyden tulla näkyviin. Tuo hieman uhmaileva mielenkiinto, joka häntä innostutti asian suhteen, reippaan ja iloa tuottavan ratsastuksen ohella sai hänen muutoin hieman kuihtuneille poskilleen väriä jopa pyöreyttäkin, ja hänen silmiinsä tuli loistetta.
Hän huomasi kyllä ihailun sekaisen ihmettelyn, jota hän herätti, ja käsitti, että hänen vapaa esiintymisensä ei juuri ollut ominaista toisen palveluksessa olevalle henkilölle. Mutta hän ei voinut eikä välittänytkään kahlehtia vapaata olemustaan mihinkään pakollisiin muotoihin, oma itsensä hänen piti saada olla kaikessa — ja sellainen hän olikin. Täällä Borgissa ei kukaan loukkaantunut siitä, päinvastoin.