Allan veti kaihtimen ylös, avasi ikkunan ja käänsi vuoteen niin, että
Anna voi, kääntämällä vähän päätään, nähdä ulos.
Avaruus alkoi värittyä. Lintu jossakin järven toisella puolen tervehti oksaltaan valoihmettä, ja raikasta aamuilmaa tulvi huoneeseen.
— On kaunista! sanoi Anna,
— Kaunista on, myönsi Allan.
Mutta hän ei katsonut heräävää aamua, kuten Anna, hän seisoi ja katsoi Annaan. Piirteet olivat ohuet ja riutuneet ja silmät kaihoavat. Kärsivän kasvot hän näki, mutta niissä oli jo nyt vielä kaukaista aamusarastusta. Mutta tuo valo ei tullut ulkoapäin, sillä oli sisäinen alkulähde.
Anna käänsi hitaasti katseensa Allaniin. Tehdäkseen niin hänen täytyi siirtää se ikkunasta pois, sillä ollakseen varjostamatta näköalaa Annalta seisoi Allan huoneenpuoleisen vuoteenreunan vieressä.
— Sinä olet väsynyt? Olen ollut niin vaivalloinen yöllä! sanoi Anna valittaen.
— Älä puhu siitä, rakkahin! Olet itse paljon väsyneempi.
Allan istuutui hänen luokseen ja vei varovasti käsivartensa Annan pieluksen taa, niin että hän joutui Allanin syliin tarvitsematta muuttaa asentoa.
— Minä, niin! sanoi Anna niinkuin muuta nyt ei voisi pyytääkään. Minä olen kuolemaan saakka väsynyt.