Mutta yhtä mahdotonta oli hänen mielestään myöntää. Allan ei ollut sanonut sanaakaan rakkaudesta. Oikeastaanhan hänen pitäisi vain olla iloinen, että oli niin ainiaaksi voinut taltuttaa tuon intohimon, joka Allanilla kerran oli ollut häntä kohtaan ja joka Annan tähden oli koskenut häneen niin tuskallisesti. Mutta toiselta puolen hänen mielestään Allanin kosinta oli ollut niin paljon emännöitsijän pestaamisen kaltaista. Lucia sekä tahtoi että oli tahtomatta, että Allanin kosinnan päävaikutin olisi ollut rakkaus häneen.
Hän ei voinut tottua siihen ajatukseen, että hän menisi naimisiin. Vapaus oli hänelle ennen kaikkea välttämätön. Itsensä sitominen oli hänelle tosiaankin suuri uhraus. Vain rakkaus voi tehdä mahdolliseksi sen uhrin. Rakastiko hän sitten Allania vai eikö?
Niin, sitä hän ei tiennyt. Hän tiesi vain, ettei ollut eikä ollut koskaan ollut ketään, jonka hän tunsi niin hyvin kuin Allanin. Jos sielunvaellus olisi totta, uskoisi hän, että Allan ja hän olivat eläneet toistensa kanssa enemmän kuin yhden edellisen olemassaolon, niin hyvin hän tunsi hänet sekä ulkoa että sisältä. Ja niin oli ollut ensi hetkestä lähtien. Että Allan tunsi yhtä hyvin hänet, sen hän oli monesta seikasta huomannut. He kuuluivat yhteen. Mutta he kuuluivat avioliittoon mennäkseen melkein liian paljon yhteen, he olivat kuin sisarukset.
Hänen oli mahdoton tehdä päätöstä. Päivä sarasti, ja hänen levottomuutensa yltyi. Allan tulisi tänään ja vaatisi vastauksen. Hän tahtoikin antaa hänelle selvän vastauksen. Hänen ja erään toisen onnettomuuden oli aiheuttanut juuri se, ettei hän ollut osannut tehdä päätöstä, vaan milloin tahtonut, milloin ei.
Ahdistuneena hän muisti Allanin erotessa lausumat sanat: "Sinä voit saada minutkin omalletunnollesi."
— Ei, tällä kertaa hän ei juonittelisi, hänen täytyi pakottaa itsensä vastaamaan tänä päivänä selvästi kyllä tai ei.
Mutta kummanko hän vastaisi?
64.
Vasta illan suussa Allan meni Borgiin. Hän kulki kirkkotarhan kautta ja seisoi tuokion kiven edessä, jonka oli antanut pystyttää vaimonsa haudalle. Aurinko pilkahti juuri pilven lomasta, ja yksi säde lankesi medaljongin kiviseen korkokuvaan. Se oli Annan profiili. Allan katsoi sitä katsomistaan, ikäänkuin olisi tahtonut saada tuon hienosti piirretyn pään kääntymään, niin että hän näkisi sen silmät, nuo alttiit, vakavat silmät, jotka eivät koskaan olleet voineet kokonaan jättää vakavuuttaan, eivät edes silloinkaan, kun ne olivat säteilleet ja hymyilleet.
Allan oli oppinut rakastamaan ja panemaan arvoa hänelle vain kadottaakseen hänet ja kaivatakseen häntä. Hän oli jättänyt hänelle surun sanoen sitä paremmaksi kuin onnea. Oliko hän ollut oikeassa?