Allan ajatteli taapäin näitä kahta vuotta. Suru oli saavuttanut hänen olentonsa syvyyden juuri tuon lisäksi tulleen itsemoitteen kautta. Mutta Annan rakkaus oli ollut kyllin suuri antaakseen enemmän kuin anteeksi sen, mistä hän itseään syytti; senvuoksi ei hänen suruunsa ollut tullut mitään katkeruutta, senvuoksi se olikin tullut hänelle siunaukseksi.
Suru oli nyt mennyt ohi, mutta ei järjettömästi: se oli ollut suuri siunaus, kuten Anna oli edeltäpäin sanonut.
Vihdoin hän jätti kirkkotarhan ja meni oikotietä metsän läpi Borgiin. Päivällä oli tuon tuostakin satanut, metsä tuoksui, ja oksista tippui vettä hiukan, mutta pilvet repeilivät yhä enemmän, ja aurinko näytti kolakalta.
Kun Allan tuli Borgiin, ohjattiin hänet kirjastoon, missä kapteeni ja Lucia istuivat shakkilaudan ääressä ja rouva Clareus virkkauksineen siinä vieressä. Irene, joka oli kesän ajan kotona, istui ikkunan luona maalaten näköalaa.
Kaikki tulivat iloisiksi nähdessään Allanin, Irene näytti hänelle maalaustaan, ja rouva Clareus keskusteli hänen kanssaan. Mutta shakinpelaajat menivät takaisin paikalleen ja istuivat ääneti ja imeytyivät nappuloihinsa.
Allan puheli niiden kanssa, jotka häntä kuuntelivat, mutta itsekseen hän kirosi tuota loputonta shakkipeliä ja tarkkasi salaa Luciaa arvatakseen, mikä vastaus tällä oli hänen varalleen. Hän ymmärsi pian Lucian olevan yhä kiusallisen epätietoinen, ja hänen — Allanin — suun ympärille tuli itsepäinen piirre.
Kun pelitoverit vihdoinkin olivat päässeet lopputulokseen, oli teenaika. Allan jäi teelle.
— Vaellatko takaisin shakkilaudan ääreen? kysyi hän Lucialta, kun mentiin salista takaisin kirjastoon.
— Pelaamme tavallisesti pelin illallisenkin jälkeen, vastasi Lucia.
— Mutta ette tänä iltana, päätti Allan mennen ovea kohti, joka oli auki pihalle.