Lucia seurasi häntä, toiset olivat jo menneet kirjastoon.
— Näyttää todella kirkastuvan, sanoi Lucia katsoen taivaanlaelle.
— Kumpa kirkastuisikin! sanoi Allan liian kuumin tuntein vain ilmaa tarkoittaakseen.
He kävelivät hitaasti alas puutarhaan päin.
— Sitä minäkin toivon! sanoi Lucia.
— Oletko vielä epävarma?
— Olen, tuli tuskaisesti.
— Mutta minkätähden?
Lucia tarttui umpimähkään ensimmäiseen niistä monista vastaväitteistä, joita hänen neuvottomuutensa oli niin onnettoman paljon kasannut.
— Sinä tulet väsymään minuun.