— Se voisi ehkä olla mahdollista, mutta luultavaa se ei ole. Sinä et juuri ole sitä lajia, johon ihmiset kyllästyvät.
He kulkivat pienen puutarhan läpi juoksevan joen reunaa. Joen vesi juoksi hiljaa ja tyynesti eteenpäin metsän reunustamaan sisäjärveensä, joka lepäsi ja kimalteli iltahämyssä. Juoksevan veden katseleminen rauhoitti.
— Sanoit, että sinulla on monta syytä pyytääksesi minua vaimoksesi, sanoi Lucia viimein kääntämättä päätään. Tahtoisin tietää ne.
He kulkivat juuri pienen kaarisillan yli, joka yhdisti joen rannat. Lucia pysähtyi, ja nojaten käsivartensa sillankaiteeseen hän seisoi odottaen ja katseli joen yhtymistä järveen.
— Se oli Annan jäähyväisajatus, sanoi Allan.
Lucia hätkähti kuin ankarasta tuskasta, mutta ei sanonut mitään. Allan jatkoi:
— Sinä pidit hänestä hellästi ja pidät vieläkin. Sinä tiedät, mikä paikka hänellä on minun muistossani, ja sinä tulet aina pitämään siellä hänen alttarinsa koristettuna. Ja kuten olet rakastanut häntä, rakastat hänen lastaankin ja opetat tuon pienokaisen tuntemaan äitiään.
Allan pysähtyi ja tarkkasi Lucian liikkumatonta olentoa.
Tämä oli vaiti odottaen jatkoa, sillä hän ymmärsi, ettei Allan ollut sanonut muuta kuin alun. Mutta se, mitä hän oli sanonut, oli liikuttanut Luciaa. Hän näki kyynelsumun läpi joen ja järven ja metsän reunan ja alkoi tuntea sen verkon silmukoita, joita Allan kutoi hänen ympärilleen. Hän oli pyytänyt Allanin syitä saadakseen apua päätökseensä. Hän alkoi nyt ymmärtää, mihin suuntaan ne häntä veisivät.
— Poikamiehenä ollessani minua ei ollenkaan haitannut asua niinkuin nyt, mutta senjälkeen kuin minulla on ollut koti, kaipaan sitä enemmän kuin ennen olisin luullut mahdolliseksi. Koti sinun kanssasi olisi koti! Sinä löisit leimasi siihen, siellä minä viihtyisin, ja siellä pikku Sif kasvaisi aurinkoon päin.