Lucia tunsi tämän hänen syynsä totuuden. Hän tiesi, että hän kelpaisi kodin sieluksi.
— Ja sitten lopuksi… sanoi Allan.
Lucia pidätti henkeä, sillä nyt hän aavisti tulevan tärkeimmän, ratkaisevan.
— Sinä tiedät, kuinka kerran hehkuin sinulle. Sinä teit kaikki sammuttaaksesi liekin, joka suututti ja peloitti sinua. Sitten se tuli loukanneeksi minun Valkoliljaani, ja sen jälkeen se peloitti minuakin. Haava koski Valkoliljaan, mutta teki hänet vielä enemmän taivaalliseksi. Hän vetäytyi minusta pois. Ei ulkonaisesti, eikä rakkaudessaankaan, mutta hän loittoni minusta siten, että hänen rakkautensa puhdistui ja tuli ylimaailmalliseksi. Vaikka pidin häntä sylissäni ja tiesin hänen rakastavan minua, tuli hän sisimmässään minulle yhä saavuttamattomammaksi, kuta enemmän hän kärsi itsensä irti itsekkäisyydestä. Ja kun rakastan saavuttamatonta, tuli minun rakkauteni sitä palavammaksi, mitä enemmän hän luisui minusta pois. Ja nyt rakastan häntä niin, kuin voidaan vain pyhää ja iäistä rakastaa.
Tässä hän laski kätensä Lucian käsivarrelle.
— Mutta sinä! sanoi hän. Juuri senvuoksi, että aina olit uskollisesti hänen puolellaan, niin jyrkästi torjuit luotasi minun syntisen taipumukseni, juuri senvuoksi sinä voitit sen ja pidit minut. Ymmärrätkö? Juuri senvuoksi olet nyt minun parhain, uskollisin ystäväni, rakkaimpani, ainoa, ainoa minulle, Lucia.
Hän kumartui pakottaen Lucian kohtaamaan hänen katseensa.
— Onko sinulle uhraus tulla vaimokseni? Pyydän kuitenkin: tee se uhraus! Tarvitsen sinua, juuri sinua!
Lucia veti värisevän henkäyksen tuntiessaan, miten Allan voitti hänen epävarmuutensa.
Vapaus, tuo välttämätön, mitäpä se merkitsisikään hänelle tämän jälkeen, jos hän nyt kieltäisi? Se kävisi vain ammottavaksi tyhjyydeksi.