Paitsi näitä päämuistutuksia oli tapahtumaa vastaan kullakin vielä omat erikoiset väitteensä.
— Että Lucia menisi naimisiin, sitä en koskaan olisi uskonut! sanoi rouva Clareus miehelleen äänellä, joka ilmaisi, että hän piti Lucian kihlausta melkein personallisena loukkauksena. Eikö hänellä olisi ollut paljon rauhallisempaa täällä meillä kuin mennä naimisiin tuollaisen pojan kuin Allan Bentickin kanssa?
— Niin, täällä maailmassa tapahtuu yllättäviä tapauksia myönsi kapteeni. Pahinta on, ettei minulla nyt ole iltaisin ketään, kenen kanssa pelaisin shakkia!
Tohtori Bentick vanhempi puhisi ja harmitteli.
— Hän sitten hankkii toisen vaimon toisensa jälkeen, senkin vekkuli! Ketä hän vain suvaitsee osoittaa, sen hän myös saa! Keksiäppä nyt juuri hänet, joka on niin tarpeellinen meille kaikille täällä Västanforsissa! Mutta sen hän tietysti tekeekin vain meitä kiusoitellakseen — erittäinkin minua — tuo lurjus. Hän ei tietysti suonut vanhalle isälleen Lucian avuliaisuutta! Kuka nyt käy minun sijastani potilasten luona? —
— Pikku Anna raukka, nyt hänet on unohdettu, huokasi rouva Sander.
— Uusiin naimisiin meneminen ei toki ole mikään synti, huomautti kirkkoherra.
Rouva Sander katsoi murheellisena pikku Sifiä, joka leikki hänen edessään lattialla.
— Nyt he tietysti ottavat hänet meiltä, sanoi hän.
— Hänen isällään on lähin oikeus häneen, ja kun hän nyt saa jälleen kodin, niin emme voi estää häntä, jos hän tahtoo lapsen luokseen, sanoi Sander katsahtaen pikaisesti tuota pientä päivänsädettä.