Hyvin vähän siitä, mitä puhuttiin, tuli niiden korviin, joita se lähinnä koski, mutta siitä huolimatta he tunsivat sen. Allan kuitenkin vähemmän, osaksi siitä syystä, että hän oli enimmäkseen Tukholmassa, kiinni työssään, osaksi sen takia, että terävimmät tuomiot eivät häntä kohdanneetkaan. Mutta Lucia, joka joka päivä eli kaiken tuon paheksumisen keskellä, tunsi sen selvästi ja kärsi siitä, hän kun oli hyvin kärkäs siitä, että hänestä pidettiin ja oli sitäpaitsi sillä hemmoiteltu.
Hänen turhamaisuutensa kärsi siitä tietoisuudesta, että häntä niin yleisesti pidettiin Allanille liian vanhana. Sehän oli ollut ensimmäinen vastaväite, minkä hän itse oli tehnyt, ja senvuoksi hän oli valmis tuntemaan, että se joka taholta oli tähdätty häntä vastaan. Hän tunsi myöskin ilmassa, kuinka yleisesti otaksuttiin hänen olevan niin rakastunut, että hän oli kadottanut kaiken järkensä. Se kiusasi häntä tämän otaksuman vääryyden takia. Hänhän tiesi, että se tunne, jota hän tunsi tulevaa miestään kohtaan, oli paljon tyynempää lajia kuin se, joka oli pitänyt häntä koko hänen nuoruutensa ajan niin onnettomasti kahlehdittuna toiseen mieheen. Mutta sitä ei tiennyt kukaan muu, eikä hän tahtonut selittää sitä ihmisille. Hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin antaa paheksumisten vastaansanomatta jäädä silleen, niinkuin moitteitakaan ei oltu ilmilausuttu — ainakaan hänelle — ja kärsiä ne. Sehän ei tulisi pitkäaikaiseksi, sillä hän oli yhtä halukas kuin Allan tekemään kihlausajan lyhyeksi. Se tulikin kestämään vain kuukauden.
Lucia laihtui sinä kuukautena huomattavasti. Hänen levoton mielensä kulutti häntä, sillä hänen vanha, kohtalokas päättämättömyytensä yltyi peloittavasti siitä tietoisuudesta, että sillä oli voitolle pääsemiseksi jäljellä enää vain lyhyt aika.
Kerran se meni niinkin pitkälle, että hän huomautti Allanille, eikö kuitenkin olisi parasta, että he purkaisivat kihlauksen. Mutta silloin Allanin kasvot jäykkenivät voittamattoman itsepäisiksi.
— Minulla on sinun lupauksesi, enkä anna sitä sinulle takaisin, selitti hän jyrkästi.
— Mutta jos me olemme tekemäisillämme erehdyksen? huomautti Lucia levottomasti.
— Niin ei ole
— Kuinka voit olla niin varma siitä? kysyi Lucia puoleksi voitettuna.
— Minä olen varma siitä, vastasi Allan vain. Allanin päättäväisyys teki Lucialle hyvää, hän tunsi, että siinä oli sitä terästä, mitä hän tarvitsi, ja hän oli Allanille kiitollinen, että hän seisoi niin lujana hänen horjuvaisuuttaan vastaan, ja hän ikävöi sitä päivää, jolloin hän todella olisi sidottu, eikä hänellä enää olisi mitään tilaisuutta epäröimiseen.
Kihlattujen suhde ei ollut hellä eikä hyväilevä, he olivat hyviä ystäviä ja tovereita, jotka olivat päättäneet kumppanuudesta tulevaisuutta varten. Heidän molemminpuolisessa tunteessaan ei ollut mitään hempeyttä, mutta se oli vahva ja kantava, siihen voi luottaa.