Lucia tunsi kaihoa lähestyvästä erostaan Västanforsista. Hän oli juurtunut sinne, vaikk'ei ollut kovinkaan monta vuotta siitä, kun hän oli tullut sinne vieraana. Nyt hän tunsi ihmiset sekä herrastaloissa että maatuvissa, ja hänellä oli monta ystävää. Itse luontoakin hän rakasti. Hän olisi mielellään vanhentunut tässä ympäristössä molempien vanhojen ystäviensä luona Borgissa. Mutta nyt häntä kutsui toinen tehtävä, eikä hän tahtonut väistyä syrjään.
Häntä kiusasi, ettei kukaan Västanforsissa näyttänyt ymmärtävän häntä siinä, mitä hän nyt teki, ja kun hänen oli mahdoton sitä selittää, saivat hänen vilkkaat kasvonsa näinä viikkoina ylpeän ja jonkun verran uhmailevan umpimielisyyden piirteen.
66.
— Mitä olet ajatellut häistäsi? kysyi Disa Clareus eräänä päivänä.
— Aion ehdottaa Allanille, että tulen Tukholmaan, ja sitten menemme papin luo ja annamme vihkiä itsemme, vastasi Lucia välinpitämättömästi, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä vain jokin vähäpätöinen asia.
— Saatatko todellakin olla niin epäystävällinen minua kohtaan?
— Sinua kohtaan?
Lucia katsoi vilpittömästi hämmästyneenä ystäväänsä, ja hänen hämmästyksensä suureni, kun hän selvästi huomasi Disan loukkaantuneeksi.
— Minkätähden tahdot kieltää minulta ilon valmistaa ainakin sinun hääsi, kun minun nyt täytyy erota sinusta?
— Rakas Disa! virkkoi Lucia liikutettuna. Luulin sinun paheksuvan koko asiaa.