Hän puhui ikäänkuin tyynnyttääkseen Lucian pelkoa ja sillä hänen onnistui tyynnyttää omansa. Hänen katseensa kirkastui hänen puhuessaan.
— Luulen, etten tarvitse epäröidä ottaessani vastaan neiti Vilden ystävällisen tarjouksen, sanoi hän ilmeisesti iloisena ja keventyneenä tultuaan tähän lopputulokseen.
Lucian hymyssä oli iloisuutta enemmän kuin asian luonto aiheutti, mutta sitä ei Sander huomannut, asia kun kiinnitti hänen mieltään. Päätettiin joitakin kokouksen yksityisseikkoja ja sitten Lucia sanoi hyvästit.
Ulkona eteisessä rouva Sander tuli vastaan ja sai heti tiedon siitä, mitä oli päätetty. Mutta Lucia, joka näki paheksuvan katseen, minkä hänen kaksijakoinen hameensa aiheutti, ihmetteli, oliko rouva Sander käsittänyt, mistä oli kysymys. Lucian saattoi toisinaan vallata vallaton uhmailemisen halu etenkin silloin, kun hän huomasi jotakin, jota hän piti turhana kainoutena.
— Jos voisin ottaa Annan eteeni satulaan, niin hänen ei tarvitsisi kävellä Borgiin ja me saisimme seuraa, sanoi hän hilpeästi.
— Anna ei ole koskaan istunut herrojen satulassa, selitti rouva Sander hänelle harvinaisen päättäväisesti.
Mutta Lucian vallattomuus vain yltyi tuosta vastauksen selvästä moitteesta, jonka hän oli saanut.
— Hän saisi istua niin naisellisesti sivuttain kuin suinkin, molemmat jalat samalla puolella, lupasi hän herttaisesti. Niin että sen puolesta! Mutta en tiedä, voinko vastata siitä, että voin pitää häntä kiinni, jos hevonen juonittelisi.
Lucia ei ollut hetkeäkään tarkoittanut totta esityksellään Annan ottamisesta satulanupille, mutta hän huomasi huvitettuna, miten tässä talossa köykäisinkin sana ilmeisesti otettiin vakavalta kannalta.
— Anna saa kävellä tapansa mukaan, sanoi rouva Sander arvokkaasti. Hän kai onkin jo mennyt. Hänen piti toimittaa eräs asia matkalla.