— Mutta minkätähden? vastusteli Uno.
— Minusta olisi hauskempaa, jos tämä pikku pila, mitä olemme kirkkoherrasta tehneet, olisi olemattomissa, kun tämän jälkeen tapaan hänet. Ja senvuoksi haluan tehdä vedon tyhjäksi.
— Miten turhan tunnontarkka te olette! Mitä meidän pikku pilamme hänelle tekee? Hänhän ei tiedä siitä mitään eikä totisesti ole sellainen, joka tuntee, mitä hänen ympärillään ilmassa liikkuu.
— Mutta kuitenkin — ehkä juuri senvuoksi. Hän on niin herkkäuskoinen. Minun omaantuntooni oikein koski, kun hän otti kujeilevan kysymykseni todeksi epäilemättä mitään. Se oikein liikutti minua, ja minä tunsin itseni ilkeän petolliseksi.
Uno hymyili suojelevasti. Hän ei ollut yhtä mieltä Lucian kaikkiin punnitsemisiin nähden, mutta hänen mielestään ne sopivat Lucialle. Ne ilmaisivat tuntehikasta sydäntä, ja sellaiselle mies aina antaa arvon miellyttävässä naisessa.
— No, teidät täytyy kai sitten vapauttaa minun mestariteostani, mikä siitä nyt lie tullut, sanoi hän, alentuvasti myöntyen Lucian naiselliseen heikkouteen.
Miehekkään ylemmyyden tärkeä ääni Unon poikamaisen ulkomuodon ohella huvitti Luciaa ja liikutti hänessä olevaa äidillisyyttä.
6.
— Tiedätkö mitä, Anna? Sinulla on kerrassaan ihastuttava ääni! virkahti Lucia kääntyen ympäri pianotuolissa ja katsoen vilkkain katsein suoraan kasvoihin Anna Sanderia, joka tämän odottamattoman kiitoksen kuullessaan punastui hiusrajaan saakka.
Jotkut Lucian oppilaat aikoivat johtaa laulua nuorisokokouksessa, ja he seisoivat nyt hänen ympärillään Borgin suuressa salissa virsiä harjoitellen. He olivat juuri laulaneet Annan mielivirren: "Puhtahaks minut, Herra, sä luo". Anna oli laulanut harjoituksella saavutetulla varmuudella ja rakkaudesta johtunein tuntein. Hänen äänensä oli, hänen itsensä siitä tietämättä, johtanut muita, ja Lucia oli kiinnittänyt siihen huomiota ja viehättynyt siitä.