— Ei voi auttaa, että käy pikkumaiseksi ja alhaiseksi, kun saa elää pienissä, ahtaissa oloissa, virkahti hän äänessä sellaista katkeruutta, että Lucia kävi tarkkaavaksi ja ymmärsi Britalla olevan sydämellä jotakin erikoista, jota hän oli tullut tänne purkamaan.
Brita, joka huomasi itseään kuunneltavan, jatkoi vähemmän katkerana ja äänessä jotakin taivuttavaa.
— Ajattelin, että Lucia-täti, joka osasi vastata isälle niin hyvin, tahtoisi koettaa puhua hänelle, niin että hän ehkä vähitellen voisi tulla käsittämään että tytönkin tarvitsisi päästä maailmalle ja tulla joksikin.
Lucian närkästys lauhtui, hän unohti, mikä sen oli aiheuttanut, ja katsoi uudella mielenkiinnolla Britaa.
— Miksi sitten tahtoisit tulla? kysyi hän.
— Sitä en tiedä. Tiedän vain, että haluan päästä johonkin. Jos Lucia-täti tietäisi miten sietämättömän harmaata ja yksitoikkoista meillä on kotona!
Lucia ymmärsi Britaa paremmin kuin hän tahtoi antaa tämän huomata.
— On kiittämätöntä sanoa niin, Brita. Sinulla on hyvä koti.
— Saattaa olla! myönsi Brita kärsimättömällä äänellä. Mutta kaipaan joka tapauksessa muualle. Ja mikä minua kiusoittaa, on se, että jos olisin poika, niin ei kukaan vaatisi minua olemaan alituiseen kotona. Esimerkiksi Erik, veljemme, saa olla Uppsalassa opiskelemassa. Mutta jos Anna tai minä haluaisimme jotain sellaista, emme tietenkään sitä saisi.
— Haluaako Annakin johonkin? kysyi Lucia.