— Sitä en tiedä. En luule hänen haluavan. Mutta hän elää omassa maailmassaan. Sitä en minä voi. Senvuoksi yksitoikkoisuus kiusaa minua. Hän ei huomaa sitä.
— Mutta miksi sinä tahtoisit tulla? kysyi Lucia uudelleen.
— Tahtoisin joksikin, joka on reipasta — miksi tahansa — esimerkiksi voimistelijaksi.
Hän ojensi käsivartensa joustavin liikkein ja katsoi niitä.
— Nähkääs, minä olen voimakas ja tiedän, että voisin tehdä lujasti työtä, jos vain saisin työtä, joka voisi huvittaa minua, joka olisi omaani. Mutta kulkea täällä kotona ja kutoa ja pitää talousviikkoa ja tehdä kaikkea sellaista, joka ei näy ja joka ei tuota mitään, on murhaavaa. Haluan maailmalle elämään elämää, tapaamaan ihmisiä, tekemään työtä ja olemaan oma itseni. Mutta jos sanon siitä jotakin isälle, keskeyttää hän minut heti ja selittää, että minun velvollisuuteni on koti. Ja äiti huokaa minun tähteni.
— Oletko sitten puhunut heidän kanssaan?
— Olen, esitän sitä joskus. Mutta he pitävät sen vain tyytymättömyytenä eivätkä ymmärrä minua ollenkaan. Oi, jospa täti tahtoisi auttaa minua!
— Mutta rakas lapsi, mitäpä minä voin tehdä?
— Puhukaa noin ylimalkaan siitä, että on hyödyllistä tyttöjenkin päästä johonkin omin päin ja saada oppia jotakin. Niin, kyllähän täti tietää.
Niin, kyllä Lucia tiesi. Mutta hän tiesi myös, että mitä rouva Sanderiin tuli, tämä vain vielä enemmän nousisi sitä ajatusta vastaan, minkä puolesta Lucia taisteli, siitä syystä, että Lucia puolusti sitä. Sillä Lucia oli herkkätunteinen ja tiesi tavallisesti pilkulleen, mitä ihmiset ajattelivat hänestä.