— Pelkään, etten voi paljoa tehdä puolestasi, Brita pieni, mutta jos saan tilaisuuden jotakin sanoakseni, niin käytän sitä, sen lupaan sinulle.
— Oi kiitos, herttainen, täti-kulta!
Ja Brita kietoi voimakkaat, nuoret käsivartensa Lucian ympärille niin lujasti, että tämä nauraen pyysi, ettei häntä puristettaisi murskaksi.
9.
Ulkona putoili ensi lumi. Lucia oli mennyt ulos tuntien väliaikana ja kiiruhtanut maantielle ja tehnyt lyhyen, reippaan kävelymatkan Lågarnin jäätynyttä pintaa pitkin, missä lumipeite valkeana ja tasaisena peitti jään. Nyt hän oli kotimatkalla. Hän oli ottanut lakin päästään ja antoi lumihiutaleiden pudota hiuksilleen, missä ne kimaltelivat valkeina ja vilpoisina.
— Onko tuo viisasta? kysyi karhea, mutta ei epäystävällinen ääni hänen takanaan. Hän kääntyi nopeasti ja näki tohtori Bentickin. Lucia ei ollut kuullut hänen askeleitaan pehmeässä lumessa.
— Hyvin viisasta, vastasi hän hymyillen.
— Onko neiti Vildellä niin kiire saada lunta hiuksiinsa? kysyi hän luoden puolittain ivallisen katseen Lucian päähän, missä hopeajuovat olivat kylläkin selviä.
— Ehkäpä toivoin voivani sekoittaa pysyväisen lumen, jota minulla jo on niissä, vastasi Lucia hymyillen.
Tohtori katsoi häneen mielenkiintoisemmin. Joko hän oli vapaa heikkoudesta näytellä nuorta tai hän osasi sen salata. Tohtori olisi tahtonut tietää kummankolainen hän oli.